Ella Siviä Eronen () oli suomalainen näyttelijä ja lausuntataiteilija. Hän teki yli puolen vuosisadan pituisen uran teatterissa ja tuli tunnetuksi etenkin femme fatalena. Pisimpään hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa, vuodet 1939–1950 ja 1955–1965.
Eronen aloitti 1920-luvulla uransa vapaan tyylin tanssijana ja koreografina. Ahkeran itseopiskelun ja sinnikkyyden ansiosta hänestä tuli näyttelijä, lausuja ja ohjaaja. Alkuun Eronen järjesti omia tanssi- ja runoiltamiaan, ja työskenteli näyttelijänä Koiton Näyttämöllä sekä Turun Ruotsalaisessa Teatterissa. Kansallisteatterin kaudella Erosen uraan tuli katkoja sairastelujen ja sopimusrikkeiden vuoksi. Hän jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1965, mutta työ näyttelijänä jatkui vierailujen muodossa.
Eronen oli aikansa merkittävimpiä teatteritaiteilijoita, joka tunnettiin kohtalokkaiden ja vahvojen naisten esittäjänä niin antiikin tragedioissa kuin moderneissa näytelmissäkin. Hänen huomattavimpia taiteellisia voittojaan olivat muun muassa Medeia, Alice Kuolemantanssissa ja Blanche Viettelyksen vaunussa. Eronen menestyi myös teatteriohjaajana. Taiteellisesti huomattavin saavutus oli Murheesta nousee Elektra, jonka hän ohjasi Helsingin Kansanteatterille.
Erosen ”Maamme”-runon lausuntaesitys Tukholmassa sotatalvena 1940 teki hänestä laajasti tunnetun ja toi hänelle lisänimen ”Suomen ääni”, jota hän kantoi loppuikänsä. Eronen piti lausuntailtoja 1970-luvulle asti.
Varhaisvaiheet Ella Siviä Eronen syntyi Helsingissä ensimmäisen sortokauden alussa tammikuussa 1900. Hänen vanhempansa olivat poliisietsivä August Werner Eronen ja suomenruotsalainen Amanda Mathilda Ahlgren. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista molemmat pojat kuolivat varhain. Esikoinen Armas kuoli juotuaan vahingossa rikkihappoa. Ella oli vanhempiensa esikoistytär, ja hänen sisariaan olivat Elvi ja Margareta, lempinimeltään Geto. Vanhemmat olivat tavanneet toisensa Kotkassa, jossa August Eronen tuolloin toimi poliisina. Hän oli kotoisin Mäntsälästä ja Amanda Ahlgren Helsingistä. Erosen perhe oli kaksikielinen; isänsä kanssa lapset puhuivat suomea ja äidin kanssa ruotsia.Nikula 1998, s. 11.
Ella varttui Helsingissä Kaivopuiston tuntumassa. Kesiä perhe vietti Sipoon saaristossa, jossa Ellasta tuli intohimoinen uimari. Hän oli jo lapsuudessaan liikunnallinen ja vilkas, mutta myös luki paljon ja hänen mielikuvituksensa oli laaja. Ella kävi koulua kaksi vuotta ruotsinkielisessä valmistavassa koulussa ennen siirtymistään Tehtaankadun suomenkieliseen kansakouluun. Samassa koulussa luokkaa ylempänä oli Emmi Tuomi, joka sittemmin tunnettiin näyttelijä Emmi Jurkkana. Teatteridebyyttinsä Ella Eronen teki Svenska Teaternissa jo kuusivuotiaana August Strindbergin näytelmässä Kronbruden (suom. Kruunumorsian). Ellan äidillä oli teatterissa ystävä, jonka välityksellä Ella valittiin esittämään kiharatukkaista poikaa Lill Matsia.Nikula 1998, s. 12, 14, 15.
Ella esiintyi Suomen Kansallisteatterissa ensimmäisen kerran vuonna 1913 Maggie Gripenbergin tanssinäytöksen keijukaisryhmässä. Hän opiskeli yhden lukukauden ajan Gripenbergin tanssikoulussa, mutta uskonnollinen isä ei suvainnut tyttärensä harrastusta. Hän vastusti myös Ellan teatterihaaveita, mutta äitinsä tukemana Ella päätti yrittää Svenska Teaternin oppilaskouluun. Hänet hyväksyttiin, mutta hän saisi aloittaa opinnot vasta seuraavana vuonna täytettyään 16 vuotta.Nikula 1998, s. 16, 19. Suunnitelma raukesi, kun Amanda Eronen kuoli 37-vuotiaana vuonna 1916 pitkään sairastamaansa luumätään. Ella joutui ottamaan vastuun kodinhoidosta sekä opettelemaan ruuanlaittoa ja ompelua. Eronen ei myöhemmin elämässään puhunut lainkaan äitinsä kuolemasta tai kokemuksistaan ensimmäisen maailmansodan aikana.Nikula 1998, s. 20.
Ella ei voinut kokonaan haudata teatterihaaveitaan, joten hän hakeutui vuonna 1918 isältään salaa Svenska Teaternin avustajaksi ja tanssitytöksi. Asian selvittyä isälle tämä haki tyttärensä väkisin kotiin teatterista. Ella muutti tämän jälkeen pois kotoa ja solmi ensimmäisen avioliittonsa 19-vuotiaana. Eronen kutsui myöhemmin liittoa painajaiseksi, joka päättyi miehen kuolemaan viisi vuotta myöhemmin.Nikula 1998, s. 21–23.
Ura Tanssiopinnot Leskeksi 24-vuotiaana jäänyt Eronen jatkoi opintojaan. Hän opiskeli modernia tanssia Helvi Salmisen johdolla ja teki myös koreografioita. Häntä innoitti erityisesti saksalainen koreografi Rudolf von Laban. Erosen tanssijan ura kuitenkin tyssäsi pian polvivammaan. Hän matkusti sisarensa Elvin ja tämän miehen luo Englantiin ja jäikin sinne kokonaiseksi vuodeksi. Sisar ja lanko asuivat alkuun Hullissa ja sittemmin Kentissä. Oleskelunsa aikana Eronen oppi puhumaan sujuvaa englantia ja hänen polvensa alkoi tervehtyä, vaikka se vaivasi häntä ajoittain myös myöhempinä vuosina.Nikula 1998, s. 27, 28.
Palattuaan Suomeen Eronen jatkoi Salmisen tanssikoulussa opettajana ja koreografina. Hänen luomansa Preludi h-molli oli lyyrinen tanssi, joka esitettiin osana Salmisen näytöstä Kansallisteatterissa. Siitä tuli suosittu numero, jota Eronen esitti myöhemminkin sekä ryhmässä että soolona. Hän oli mukana tanssinäytöksissä 1930-luvun puoliväliin asti ennen teatteriin siirtymistään. Eronen itse piti tanssiopintojaan merkittävinä: ”Tanssiopinnoillani on ollut hyvin suuri vaikutus kokonaisilmaisuuni. Minulla on tanssijattaren veri ja treenaus; sellainen ihminen on ilmaisullinen luonnostaan.”Nikula 1998, s. 29, 30.
Teatteriuran alku Englannissa vietetyn vuoden aikana Eronen oli päättänyt pyrkiä vielä kerran teatteriin. Hän alkoi käydä yksityisillä laulu- ja puhetekniikkatunneilla opettajinaan muun muassa Bertha Lindberg, Helinä Svensson-Timari ja Anna Hagelstam. Eronen arveli, ettei kapea-alaisen äänensä vuoksi pääsisi sen paremmin Näyttämöopistoon kuin Svenska Teaterniinkaan, joten hän teki puheharjoituksia ahkerasti. 1920-luvulta alkaen Eronen noudatti hyvin kurinalaista elämäntapaa, johon kuului ääniharjoitusten lisäksi päivittäistä voimistelua. Ankaran harjoittelun avulla hän hoikistui merkittävästi, ja puheharjoitusten ansiosta hänen ohut äänensä oli täyteläisempi ja soinnukkaampi. Jatkuvan opiskelun tuloksena Erosen puheääni kouliintui siksi millaisena se myöhemmin tunnettiin; tummaksi ja taipuisaksi.Nikula 1998, s. 32, 33.
Eronen tarvitsi rahaa oppituntiensa kustantamiseen ja meni syksyllä 1927 kuvanveistäjä Carl Wilhelmsin malliksi. Wilhelmsistä tuli Erosen toinen aviomies helmikuussa 1928, ja elokuussa he saivat tyttären. Eronen toimi kotiäitinä vuoden verran, mutta halusi edelleen palavasti teatteriin eikä voinut kuvitella itseään muussa ammatissa. Aviomiehensä kannustamana Eronen hakeutui Suomen Näyttämöopistoon. Samalla kaksivuotisella kurssilla olivat myös muun muassa Martta Kontula ja Kyllikki Väre, joka oli myöhemmin Erosen työtoveri Kansallisteatterissa. Koulu kuitenkin tuntui pitkän itseopiskelun jälkeen turhauttavalta. Koiton Näyttämön johtaja Aku Käyhkö tarjosi Eroselle työtä teatteristaan, joten hän jätti Näyttämöopiston oltuaan siellä vain kaksi viikkoa.Nikula 1998, s. 34–37.
Eronen esiintyi Koiton Näyttämöllä aluksi tanssijana ja myöhemmin puherooleissa. Koiton ohjelmistoon kuului runsaasti paitsi aatteellisia näytelmiä myös operetteja. Erosella oli eksoottisen tanssijattaren osa muun muassa kappaleissa Yö Kairossa ja Aavikon lapsia. Ensimmäiset puheroolit hän teki näytelmissä Tunturi-Ejvind ja hänen vaimonsa ja Kaksi tuomaria. Näytöksiä varten Eronen suunnitteli ja ompeli yleensä omat pukunsa, koska ei ollut tyytyväinen puvustamon värittömiin asuihin. Tämä oli hänellä tapana koko uransa ajan. Koiton Näyttämöllä Eronen niitti vähitellen mainetta, ja hänen nimensä mainittiin myös arvosteluissa; merkittäviä osia olivat muun muassa juoruakka näytelmässä Windsorin iloiset rouvat sekä Lisbet näytelmässä Ravintola Pukinsorkka. Eronen itse inhosi juorutädin rooleja, joissa hänen kuului näyttää epäviehättävältä.Nikula 1998, s. 38–41.
Eronen oli Koiton Näyttämön vakinaisena näyttelijänä syksystä 1931. Samoihin aikoihin näyttämön johtajaksi Käyhkön tilalle tuli Eino Jurkka, jonka vaimo Emmi Jurkka myös kiinnitettiin teatteriin. Jurkkien kaudella Erosen urakehitys sai kovan kolauksen; hän ei enää saanut mieleisiään rooleja ja tunsi jäävänsä Emmi Jurkan varjoon. Eronen ajautuikin heti törmäyskurssille Jurkan kanssa, sillä tämä sai johtajan vaimona näytellä kaikki haluamansa osat ja Eronen joutui tyytymään tanssijattaren rooleihin. Ainoa suurempi rooli oli Leo Tolstoin Elävän ruumiin Lisa, josta Eronen sai hyvät lehtiarviot. Hän sai vain kerran näytellä toivomansa Ella Downeyn roolin Eugene O’Neillin Neekerin viimeisessä näytöksessä. Eronen koki, ettei Koiton Näyttämö vienyt häntä eteenpäin, ja epäsopu Emmi Jurkan kanssa jatkui. Hän sanoutui irti Koiton Näyttämöltä kesken sopimuskauden alkuvuodesta 1933.Nikula 1998, s. 43–46.
Groteski ja läpimurto pienois|pysty|Ella Eronen 1930-luvulla. Eronen vuokrasi kevättalvella 1933 Kansallisteatterin omaa tanssi- ja lausuntailtaansa varten. Hän suunnitteli lähes kolmituntisen esityksen alusta alkaen pukuja ja valaistusta myöten. Esitys oli nimeltään Tanssia ja draamallisia kuvaelmia, ja siihen kuului muun muassa Eino Leinon Kuolemattomuuden toivon ja Oscar Wilden Salomen monologit. Illan tanssiesityksistä mieleenpainuvin oli Groteski, klovnipukuun ja naamioon pukeutunut hahmo, jonka Eronen oli luonut ”omaksi kuvakseen”. Yleisö piti Groteskista, ja ilta sai varauksellisen suopeat arvostelut. Esitys ei kuitenkaan tuonut Erosen toivomaa tulosta, sillä hän ei saanut yrityksestä huolimatta töitä. Teatterit olivat 1930-luvun laman takia taloudellisti tiukilla, ammattinäyttelijöitä oli työttöminä ja kilpailu kiinnityksistä siten kovaa.Nikula 1998, s. 47, 49, 52.
Jouduttuaan jälleen tyhjän päälle Eronen lähti Ruotsiin sisarensa Elvin luo, joka oli avioeronsa jälkeen muuttanut Tukholmaan. Siellä Eronen pääsi Dramatenin oppilaskoulun johtajan Maria Schildknechtin yksityistunneille. Eronen esitti Ruotsissa myös kokoillan tanssi- ja lausuntaohjelmansa ja luki Helkavirsiä ensimmäisen kerran tukholmalaisyleisölle. Palattuaan Helsinkiin Eronen piti Konservatoriossa draamallisen lausuntaillan, joka sai erinomaiset arvostelut. Kiitoksista huolimatta teattereista ei löytynyt hänelle töitä. Schildknecht suositteli Erosta Åbo Svenska Teaterin johtajalle Oscar Tengströmille, johon Eronen kiinnitettiinkin syksyllä 1935.Nikula 1998, s. 53–55, 59.
Erosen kaksivuotinen kausi Turun Ruotsalaisessa Teatterissa oli kiireinen. Hän oli mukana jopa kahdessakymmenessä näytelmässä ja sai rooleja laidasta laitaan. Niihin kuului muun muassa temperamenttinen Elise Rouva Suorasuussa ja aistikas rouva Randall komediassa Kära släkten. Hänen pitkään hakemakseen läpimurroksi muodostui päärooli Jarl Hemmerin näytelmässä Anna Ringars. Näytelmä oli yleisö- ja arvostelumenestys, ja Eronen tunnustettiin näyttelijäntyypiltään tragedienneksi. Hän vieraili Annan roolissa myös Helsingin Svenska Teaternissa.Nikula 1998, s. 62–65. Erosen toinen avioliitto oli tällä välin hajoamassa, ja se päättyi eroon vuonna 1935. Leila-tytär määrättiin isälleen, ja Eronen tapasi tätä Helsingissä käydessään. Hän oli jo ennen avioeroa tutustunut muotokuvamaalari Eino Olavi Tarkkoseen, jonka kanssa hän avioitui 1937. He saivat pojan seuraavana vuonna.Nikula 1998, s. 60, 67.