Johdin on affiksi, joka liitetään sanan vartaloon ja jonka avulla sanasta muodostetaan (johdetaan) toinen sana (esim. paisua → paisuttaa, pilkku → pilkullinen).
Yleistä Johtimet voivat olla suffikseja (sanan vartalon jälkeen liitettäviä morfeemeja), kuten esimerkiksi yleensä suomessa ja muissa uralilaisissa kielissä, prefiksejä (esim. englannin ex-president ’entinen presidentti’), mahdollisesti myös sanan keskelle liitettäviä infiksejä tai sanavartalon molemmin puolin sijaitsevia sirkumfiksejä (esim. venäjän ždat’ ждать ’odottaa’ → do-ždat’-sja дождаться ’odottaa, kunnes odotettu tulos saavutetaan’), joskin tässä määritelmät ovat usein ongelmallisia ja kiistanalaisia.
Johtimien ja taivutusaffiksien välinen ero (kuten sananjohdon ja taivuttamisenkin) ei aina ole selvä. Jotkin johtimet ovat käyttäytymiseltään ja merkitykseltään lähellä taivutusaffikseja. Esimerkiksi suomessa ja monissa muissakin uralilaisissa kielissä sijajärjestelmän laitamilla on ns. kääpiösijoja eli adverbien johtamismalleja, joiden johtimia voitaisiin pitää myös sijapäätteinä. Johtimia on kielessä usein enemmän kuin taivutusaffikseja, niiden merkitykset ovat yksilöllisempiä ja vaihtelevat kielittäin enemmän kuin taivutusaffiksien. Johtimet ovat tyypillisesti semanttisesti relevantimpia eli muuttavat sanan merkitystä enemmän kuin taivutusaffiksit, ja ne sijaitsevat yleensä välittömästi sanavartalon vieressä, kun taas taivutusaffiksit sijaitsevat niiden ulkopuolella. Suomen tyyppisissä kielissä johtimet siis liittyvät välittömästi sanavartalon perään, taivutuspäätteet niiden jälkeen.
Johtimia voi syntyä kieliopillistumalla itsenäisistä sanoista. Tunnettuja esimerkkejä ovat suomen feminiinijohdin -tAr (esim. opettajatar, hengetär), joka palautuu sanaan tytär, tai romaanisten kielten adverbinjohdin -ment(e) (esim. ranskan lentement ’hitaasti’, italian chiaramente ’selkeästi’), joka palautuu latinan mens ’mieli’ -sanan ablatiivimuotoon mente (esim. mente placida ’tyynellä mielellä’). Johtimia saattaa myös lainautua kielestä toiseen. Esimerkiksi suomessa useimmat johtimet ovat kuitenkin ikivanhoja suffikseja.
Johtimet suomen kielessä Suomen kielessä johtimia on toistasataa. Ne on tapana jakaa kolmeen tyyppiin:
kantasanan sanaluokkaa muuttavat, esimerkiksi pilkullinen (substantiivi → adjektiivi), tekeminen (verbi → substantiivi), nopeasti (adjektiivi → adverbi); kantasanan valenssia (täydennysten määrää) tai tarkoitteiden alaa muuttavat, esimerkiksi paisuttaa, kanala; kantasanan merkitystä muuntelevat, esimerkiksi lepäillä, kirjanen, suurehko.
Jotkin johtimet pystyvät liittymään useampien eri sanaluokkien sanoihin. Esimerkiksi -ttA-johdin muodostaa verbejä substantiiveista (jauho → jauhottaa) mutta myös verbeistä (jauhaa → jauhattaa).
Peräkkäin liittyvät johtimet voivat kiteytyä yhdysjohtimeksi, jonka osilla ei enää ole omaa erillistä merkitystehtävää. Esimerkiksi adjektiivinjohdin -AhtavA- (jupahtava, huorahtava) sisältää periaatteessa momentaaniverbinjohtimen -htA- ja partisiippisuffiksin -vA, verbinjohdin -ttele- esim. verbissä sinuttele- sisältää kausatiiviverbinjohtimen -ttA- ja frekventatiiviverbinjohtimen -ele-, mutta teoreettisia kantasanoja, verbejä *jupahtaa tai *sinuttaa ei käytetä.
Joitakin johtimia on käytetty erityisen paljon suomen kielen sanaston kehittämisessä ja uudissanojen muodostamisessa 1800-luvulta lähtien. Tällaisia ovat esimerkiksi -in (kaasutin), -iO (lukio), -kAs (asiakas), -ke (eläke, parveke), -lA (sairaala), -llinen (kansallinen), -elmA (runoelma), -mO (ohjaamo), -nnAinen (leivonnainen), -Uri (laskuri), -stO (opisto), -tAr (laulajatar), -Ue (laivue) tai verbinjohtimet -ile- (lomailla), -Oi- (aateloida), -istA- (aseistaa) tai -UtU- (jalkautua).
Lähteet
Luokka:Muoto-oppi