Suomen luonto

thumb|Luontotyyppejä: sekametsää Kolilta Pieliselle, kuusimetsää Paltamossa, tunturiluontoa Isokurussa Pyhä-Luostolla, kalliota Kolilla, suo Patvinsuolla.

Elävä luonto Suomessa koostuu pääasiassa metsätalousmetsistä, ojitetuista soista ja järvien eliöyhteisöistä sekä ihmisen vaikutuksen voimakkaimmin muokkaamista viljellyistä alueista ja kaupunkiluonnosta. Lähes luonnontilaisia metsiä ja soita on luonnonpuistoissa, jotka on tarkoitettu tutkimuskäyttöön. Erilaisilla suojelualueilla on metsätalouskäytöltä rauhoitettuja metsiä ja soita. Näitä, samoin kuin monia talousmetsiin kuuluvia alueita käytetään myös virkistysalueina. Suomen pinta-alasta 78 % on metsän peitossa. Tyypillisesti metsä on sekametsää, jossa havupuut ovat vallitsevia.

Kasvilajisto on pääosin boreaalista. Niityt ovat kasvistoltaan Suomen runsaslajisimpia alueita ja kangasmetsät, rämeet ja karut kalliot vähälajisimpia. Nisäkäslajisto on melko tyypillinen itäiselle havumetsävyöhykkelle. Monen nisäkäslajin pohjoisimmat ja läntisimmät asuinalueet ovat Suomessa. Linnuston erityispiirre on kahlaajien runsaus. Vakituinen kalalajisto on melko niukka, koska merialueet ovat pääsääntöisesti vähäravinteisia, vähäsuolaisia, viileitä ja ison osan vuodesta jään peitossa. Suomessa kuitenkin rannikkovesien matalan suolapitoisuuden takia monet sisävesikalat pärjäävät myös rannikkovesissä. Hyönteislajistokin on pääosin niukkaa, mutta kaksisiipis- ja pistäislajeja on poikkeuksellisen paljon.

Punainen kirja 2019 on Suomessa kolmas laaja lajien uhanalaisuusarviointi. Sen mukaan noin 10 % Suomen eliölajeista on uhanalaisia, ja trendi on heikkenevään suuntaan.

Suomen luonnon erityispiirteitä Suomen kallioperässä kohtaavat vanhimmat ja nuorimmat geologiset maailmankaudet. Maankohoaminen jatkuu ja uutta maata nousee merestä. Samanlaista pohjoisen sijainnin määräämän valoisuusilmaston ja ilma- ja merivirtojen lämmittämän lämpötilailmaston yhdistelmää ei esiinny muualla maailmassa. Pienet korkeuserot ja alava maa korostavat ilmaston erityisluonnetta. Järviluonnon erityispiirteitä ovat mataluus, rikkonaisuus ja saarten suuri määrä. Eliölajiston leviämiseen on vaikuttanut Suomen yhteys Euraasian mantereeseen suhteellisten kapeiden kannasten kautta. Fennoskandian eliölajisto on sekoitus eteläistä, pohjoista ja itäistä elementtiä. Suuri osa lajistosta kuuluu eurooppalaiseen lajiryhmään, jonka jääkautiset erillisesiintymät sijaitsivat Euroopassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Eurooppalaista lajistoa luonnehtivat tavallisimmin väljät ja joustavat elinpaikkavaatimukset. Pohjoisen lajiston osuus metsä- ja tunturieliöstössä on vähäinen. Ihmisen toimista nykyisen luonnon kannalta suurin merkitys on ollut maataloudella, joka perustui vuosisatojen ajan kaskeamiseen ja laajamittaiseen niittytalouteen.

Luontotyypit Suomen luontotyypit on jaettu kahdeksaan pääryhmään niissä vallitsevien ympäristötekijöiden ja eliöstön perusteella. Tärkeitä ympäristötekijöitä ovat maa- ja kallioperän ominaisuudet, ilmastotekijät sekä pinnanmuodot. Kaikkiaan luontotyyppejä on yli 400. Pääryhmiä on 8: Itämeri, rannikko, sisävedet ja rannat, suot, metsät, kalliot ja kivikot, perinnebiotoopit sekä tunturiluontotyypit.

Vesiluonto

Suomella on merenrantaa Pohjanlahdella, Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Merialueet ovat matalia ja vesialueet saariston pilkkomia. Vesi on murtovettä, joten varsinaisia valtamerilajeja tavataan vain harhailijoina.

Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Suomen pinta-alasta vesistöjä onkin 10 %. Varsinaisten järvien lisäksi on monenlaisia pienvesiä: lampia, lampareita, puroja, lähteitä ja allikoita. Järvet ovat matalia ja vähävetisiä. Karuissa ja ravinteikkaissa sisävesissä elää omat lajistonsa.

Suot Suomen pinta-alasta liki kolmannes on ollut suota, josta noin puolet on ojitettu lähinnä metsätalouskäyttöön. Myös maatalous- ja turpeenkäyttöön on ojitettu jonkin verran suota.

Suoyhdistymätyypit vaihtelevat metsäkasvillisuusvyöhykkeiden tapaan ilmaston mukaisesti: Etelässä suot ovat keidassoita, pohjoisessa aapasoita. Aivan pohjoisessa on palsasoita, joissa voi olla ajoittain ikiroutaa. Suotyypeistä tärkeimpiä ovat korpi, räme, neva, luhta ja lähteikkö. Niistä on lukuisia alatyyppejä. Suoyhdistymissä yleensä on useampaa suotyyppiä.

Metsät thumb|Kangasmetsä maaliskuussa. Suomessa on metsää noin 230 000 km² eli 78 % pinta-alasta. Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista 10:nneksi suurin. Suomen metsien puulajien määrä ei ole suuri – yleisimmät ovat mänty (50 %), ja metsäkuusi (30 %). Myös hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja ovat yleisiä. Metsänhoito-ohjeissa säästetään harvinaisempia Etelä- ja Keski-Suomen jaloja lehtipuita (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava). Luonnonvarakeskuksen mukaan täysin luonnontilaisia metsiä on alle 3 % Suomen metsistä. Luonnonmetsät ovat metsiä, joita ei ole käytännössä koskaan hakattu.

Metsiä voidaan lajitella niiden lajiston, iän ja käytön perusteella. Tyypillinen suomalainen metsä on sekametsä, jossa kasvaa sekä havu- että lehtipuita havupuiden kuitenkin yleensä ollessa vallitsevina. Suomen metsistä 89 % on havupuuvaltaisia ja 10 % lehtipuuvaltaisia. Suurin osa Suomen talousmetsistä koostuu nuorista puista, ja suurimmat puut löytyvät kulttuuriympäristöistä, kuten puistoista. Suomen vanhin puu, liki 800-vuotias mänty, kasvaa kuitenkin Lapin erämaassa, Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Biologisesti metsä on eliöyhteisö, joka muodostuu puista, pensaista, kenttäkerroksesta ja pohjakerroksesta. Suomessa kehitetyn metsätyyppiopin mukaan Suomen metsät jaetaan aluskasvillisuuden perusteella kasvupaikkatyyppeihin, jotka vaihtelevat lehtipuuvaltaisista lehdoista ja kuusivaltaisista tuoreista kankaista mäntyvaltaisiin kuiviin kankaisiin ja karukkokankaisiin.

Suomi kuuluu suurimmalta osaltaan boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan, ja vain lounaisimpaan osaan maata ulottuu havumetsien ja lehtimetsien väliseen hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Kasvukausi lyhenee yli sata vuorokautta Suomen eteläosasta maan pohjoisosiin. Siksi havumetsävyöhyke jaetaan edelleen etelä-, keski- ja pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen.Lappalainen, s. 38–41.

Lounaisosien hemiboreaalinen tammivyöhyke jaetaan kolmeen alueeseen, Ahvenanmaahan, lounaissaaristoon ja lounaiseen rannikkomaahan. Ahvenanmaa poikkeaa selvästi muusta Suomesta, sillä siellä kasvaa monia lajeja, joita ei kasva muualla Suomessa. Reheviä lehtoja on hemiboreaalisen vyöhykkeen lisäksi myös erityisesti lehtokeskuksissa. Lehtokasvillisuutta on yleensä ravinteisilla savimailla, erityisesti vesistöjen varsilla, puronotkoissa ja lähteikköjen lähellä.

Lajistoltaan monipuolisin osa eteläboreaalista vyöhykettä on niin sanottu vuokkovyöhyke, johon kuuluu Satakunta, osia Varsinais-Suomesta, Uudenmaan sisämaasta, Häme ja Kymenlaakso. Pohjanlahden rannikon kapea eteläboreaalinen alue eroaa muista vyöhykkeen alueista, ja kaakkoiskarjalassa on niin sanottu Keski-Karjalan lehtokeskus, joka on mantereisempi ja eläinmaantieteellisesti monipuolisempi kuin muu osa Etelä-Suomesta. Keskiboreaaliesta vyöhykkeestä on puolestaan erotettu mereinen kostea Kainuun lehto- ja lettokeskus. Pohjoisboreaalinen vyöhyke on jaettu Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin lohkoihin.

Kalliot ja kivikot Kallioiden raoissa ja kivikoissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja, ja suoraan kivipintaan kiinnittyneenä elää hyvin monilajinen sammalien ja jäkälien joukko. Kivikkoihin kuuluvat muinaisrantakivikot, roudan nostamat kivikot sekä pakkasrapautumakivikot eli rakat. Uhanalaisinta kallioluontoa edustavat kalkki- ja serpentiinikalliot. Niistä on louhittu kalkkia jo satoja vuosia.

Perinnebiotoopit Perinnebiotoopit ovat perinteisen maatalouden muovaamia niittyjä ja laitumia, joille on vuosisataisen hoidon myötä kehittynyt omaleimainen ja rikas eliölajisto. Esimerkiksi niityt, kedot, ahot ja metsälaitumet ovat perinnebiotooppeja. Aikaisemmin esim. karjanlaidunnuksen ansiosta avoimina ja valoisina pysyneet perinnebiotoopit kasvavat helposti umpeen ja metsittyvät, ellei niitä hoideta. Hoitotapoja ovat laidunnuksen lisäksi raivaukset ja niitto.

Tunturiluonto

Oikealla tunturilla on puuton lakiosa, jossa on aito arktis-alpiinisten kasviyhdyskuntien leimaama tunturipaljakka. Tunturikoivikot muodostavat vyöhykkeen metsänrajan ja puuttoman paljakan välissä, ja varsinkin Tunturi-Lapissa ne peittävät laajoja alueita. Tärkeimmät tunturiluontoa uhkaavat tekijät ovat porojen ylilaidunnus ja ilmastonmuutos.

Lajisto Tämän artikkelin lajien lukumäärät perustuvat lähinnä Suomen lajiluetteloon 2021. Tuolloin lajeja oli löytynyt 41 301, joista yli puolet (24 263) oli hyönteisiä. Joissain kohdin on käytetty esimerkiksi uhanalaisuusarviota vuodelta 2010.

Kasvillisuus ja kasvisto

thumb|left|upright|Suomen kansalliskukka on kielo. Suomen kasvistossa on pääasiassa boreaalisia ja lievästi mereisten olojon lajeja. Alueellisesti lajit voidaan jakaa koko maassa esiintyviin kasveihin, lounaisiin kasveihin, pohjoisiin kasveihin ja merenranta-alueiden kasveihin. Niityt ovat kasvistoltaan Suomen runsaslajisimpia alueita ja kangasmetsät, rämeet ja karut kalliot vähälajisimpia.Kaaro, et al., s. 131. Kaikkiaan Suomessa kasvaa 3 288 putkilokasvia, 932 sammallajia ja 2 052 jäkälälajia. Suomen yleisimmät putkilokasvilajit ovat mustikka, puolukka, metsälauha, hieskoivu ja kotikataja.

Ainoita yksinomaan Suomessa tavattavia putkilokasveja ovat jotkut voikukan ja keltanoiden mikrolajit. Lisäksi pulskaneilikalla on erityinen vain Suomessa esiintyvä serpentiinirotu. Suomessa kasvaa kaikkiaan noin 60 Fennoskandian ja Itämeren maille endeemistä putkilokasvilajia tai -rotua, joita on eniten Itämeren rannikolla. Kotoperäisiä lajeja Pohjanlahden rannikolla ovat perämerensilmäruoho, perämerenmaruna ja pohjanlahdenlauha sekä Fennoskandian tuntureilla ruijankissankäpälä, pahta-ailakki ja pahtahietaorvokki.

Suomen kansalliskukka on kielo ja kansallispuu rauduskoivu.

Eläimistö Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu muun Euroopan tavoin palearktiseen alueeseen.

Nisäkkäät pienois|pysty|Karhu on Suomen kansalliseläin.

Matkailuesitteissä Suomen nisäkkäistä esitellään usein suurpedot eli karhu, susi, ilves ja ahma. Runsaslukuisimpia nisäkkäitä ovat kuitenkin metsämyyrä ja metsäpäästäinen. Kaikkiaan Suomesta on tavattu 76 nisäkäslajia.

Suomen nisäkkäiden varhaishistoriasta on hyvin vähän tietoa, mutta mannerjäätikön vetäydyttyä Suomeen alkoi asettua nisäkkäitä. Nisäkkäitä alkoi levittäytyivät pääosin idästä ja kaakosta, jotkut myös etelästä ja pohjoisesta. Nisäkäslajistosta muodostuikin melko tyypillinen itäisen havumetsävyöhykkeen lajisto, jossa kohtaavat itäiset ja eteläiset lajit. Monen nisäkäslajin pohjoisimmat ja läntisimmät asuinalueet ovat Suomessa. Esimerkiksi hirven, liito-oravan ja joidenkin päästäisten sekä myyrien levinneisyysalue jatkuu Suomesta pitkälle itään muttei länteen. Arktisia lajeja Suomessa on vain muutamia, Fennoskandian ainoa kotoperäinen nisäkäs tunturisopuli, naali ja tunturipeurasta kesytetty poro.Valste, s. 12–13.Kaaro, et al., s. 126–127. Eteläisiä nisäkäslajeja ovat puolestaan muun muassa hilleri, useimmat lepakot, kenttämyyrä, metsähiiri, rusakko ja siili.

Ihmisen vaikutus Suomen nisäkäslajistoon on ilmeinen. Varhaisimpien ihmisten hävittämä laji saattoi olla grönlanninhylje, jonka elinmahdollisuuksia heikensivät myös jääkauden jälkeen lämmennyt ilmasto. Soopeli metsästettiin sukupuuttoon 1500–1600-luvulla ja euroopanmajava sekä metsäpeura 1800-luvulla.Valste, s. 14. Euroopanmajava palautettiin Suomeen vuonna 1935Valste, s. 58., ja metsäpeuroja muutti Suomeen Vienan Karjalasta 1950-luvulla.Valste, s. 143. 1900-luvulla Suomesta hävinneitä lajeja ovat vesikko ja tammihiiri.Valste, s. 16.