thumb|350px|Esimerkki sanojen muodostamisesta suomenkielisellä Neovius-Nevanlinnan järjestelmällä. thumb|Pikakirjoittaja Saksan parlamentissa Pikakirjoitus eli stenografia on puhutun kielen reaaliaikaiseen tallentamiseen tarkoitettu kirjoitusjärjestelmä, jonka harjaantunut käyttäjä kykenee kirjoittamaan puhetta muistiin jopa puhetta nopeammassa tahdissa. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielille käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, joissa kunkin kielen ominaispiirteet on otettu huomioon. Joillekin kielille on kehitetty myös pikakirjoituskoneita, joilla pystytään kirjoittamaan puhenopeudella.
Pikakirjoitusta on käytetty muun muassa saarnojen, puheiden tai sanelun ylöskirjoittamiseen, eri maiden parlamenttien ja oikeusistuinten kokousten pöytäkirjojen tekemiseen sekä muistiinpanojen kirjoittamiseen.
Määritelmä ja nimitykset
Suomalaisessa pikakirjoituskirjallisuudessa ei ole esitetty täsmällistä määritelmää pikakirjoitukselle. Ulkomaisessa kirjallisuudessa määritelmät ovat keskenään varsin erilaisia. Pikakirjoitushistorioitsija Christian Johnen esitti, että pikakirjoitus on tavallisen kirjoituksen rinnalle luotu keinotekoinen kirjoitus, jossa on erityiset merkit ja säännöt huomattavan kirjoituslyhyyden saavuttamiseksi.Johnen 1940, s. 5. Kirjoitusjärjestelmien tutkijan Peter T. Danielsin mukaan pikakirjoitusta voidaan luonnehtia kirjoitusjärjestelmäksi, jolla sanat voidaan kirjoittaa puhenopeudella.Daniels, s. 807.
Pikakirjoitus-sanan rinnalla käytetään vierasperäistä nimitystä stenografia. Se on johdettu kreikan kielen sanoista stenos (στενός), kapea, ja graphein (γράφειν), kirjoittaa.Johnen 1911, s. 4 Sana on peräisin englantilaiselta John Willisiltä, joka käytti sitä (muodossa stenographie) 1600-luvun alussa.
Myös takygrafia tarkoittaa pikakirjoitusta. Sanaa käytetään kuitenkin tavallisesti vain antiikin ja keskiajan pikakirjoituksesta. Artikkeli tosin pohjautuu saksankielisestä väitöskirjasta tehtyyn selostukseen. Suomenkielisten kirjoittajien artikkeleissa sana esiintyy esim. Pikakirjoituslehdessä 1/2003, s. 10 ja 3/1976, s. 10.
Pikakirjoituksen historia Kreikan pikakirjoitus
Vuonna 1883 Kreikasta löydettiin 300-luvulta eaa. peräisin oleva marmorikivi (niin sanottu Akropolis-kivi), johon hakatussa tekstissä kuvataan eräänlaista pikakirjoitusjärjestelmää. Kivi on kuitenkin melko pahasti vaurioitunut ja teksti vaillinainen, eikä kyseisestä järjestelmästä tai sen mahdollisesta käytöstä ole tarkkaa tietoa.Melin 1927, s. 17–20
Vuodelta 155 on peräisin Keski-Egyptissä tehty asiakirja, jossa sovitaan, kuinka Panechotes antaa orjansa Chairammonin Apolloniokselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten.Melin 1927, s. 22 200-luvulta lähtien on peräisin enemmänkin papyruskääröjä ja vahatauluja, joissa on käytetty pikakirjoitusmerkkejä.Melin 1927, s. 23
Noin 1100-luvulla kreikkalainen pikakirjoitus näyttää kuitenkin unohtuneen.Melin 1927, s. 25
Latinan pikakirjoitus
200px|thumb|Psalmi 68 Tiron merkeillä kirjoitettuna Varhaisimmat tiedot latinankielisen pikakirjoituksen käytöstä Rooman valtakunnassa ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Vuonna 63 eaa. kirjoitettiin niin sanotuilla Tiron merkeillä muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa.Melin 1927, s. 26–27 Järjestelmä on saanut nimensä Marcus Tullius Tiron mukaan. Tämä oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään. Ei tiedetä kuitenkaan varmasti, oliko järjestelmä Tiron itse kehittämä vai oliko hän vain opetellut sen.
Järjestelmästä tuli hyvin suosittu, ja muun muassa keisarit Augustus ja Titus osasivat pikakirjoituksen.Butler, s. 3Melin 1927, s. 28 300-luvun lopulta lähtien myös kirkon piirissä alettiin käyttää pikakirjoittajia, kun kirkolliskokousten väittelyt haluttiin saada talteen.
700-luvun lopulla Kaarle Suuri määräsi, että papeille ja munkeille oli järjestettävä pikakirjoituksen opetusta. Tältä ajalta on peräisin noin 13 000 Tiron merkkiä sisältävä luettelo, joka on tärkein lähde järjestelmän tuntemisen kannalta.
Latinan pikakirjoituksen käyttö näyttää kuitenkin loppuneen 1070-luvun paikkeilla.
Nykyhistoria
Pikakirjoitusjärjestelmien kehittäminen käynnistyi uudestaan Englannissa 1500-luvun lopussa, ja 1800-luvun alusta lähtien pikakirjoitus alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.Johnen 1940, s. 219
Englanninkieliset maat
150px|right|thumb|Timothe Brightin pikakirjoitusjärjestelmän merkkejä Uuden ajan ensimmäisen pikakirjoitusjärjestelmän julkaisi englantilainen Timothe Bright vuonna 1588. Järjestelmä sisälsi noin 500 merkkiä yksittäisille sanoille. Se oli kuitenkin hankalasti opittavissa, koska merkit oli opeteltava ulkoa kukin erikseen. Mikäli tietylle sanalle ei ole omaa merkkiä, se piti kirjoittaa sanan synonyymin ja alkukirjaimen avulla.Butler, s. 9–10 Samoihin aikoihin englantilainen Peter Bales kehitti oman järjestelmänsä. Ei tiedetä varmasti, kumpaa alettiin kehittää tai käyttää aikaisemmin, mutta Bales julkisti omansa kaksi vuotta Brightin jälkeen.Butler, s. 14–16
John Willisin vuonna 1602 julkaisema järjestelmä oli edeltäjiään selvästi helpommin opittavissa. Se sisälsi aakkoston, jonka avulla sanoja voitiin kirjoittaa, eikä näin tarvinnut opetella tuhansia erillisiä merkkejä.Butler, s. 19 Seuraavaksi järjestelmiä julkaisivat muun muassa Edmond Willis 1618, Thomas Shelton 1626 ja Theophilus Metcalfe 1633.Butler, s. 25–29 Samuel Pepys kirjoitti Sheltonin järjestelmällä kuuluisat päiväkirjansa.Butler, s. 26 Sheltonin järjestelmä levisi myös Ruotsiin, kun Johan Swan oli sovittanut sen ruotsin kielelle 1660-luvulla ja käytti sitä työskennellessään Ruotsin valtaneuvostossa. Swan ei kuitenkaan levittänyt pikakirjoitustaitoa, ja järjestelmä unohtui hänen jälkeensä.Glatte, s. 19Melin 1929, s. 300–301
thumb|450px|Byromin järjestelmän konsonanttimerkit John Byrom kehitti 1720-luvulla järjestelmän, joka loi pohjan nykyaikaisten geometristen järjestelmien kehittämiselle. Butler, s. 48Melin 1927, s. 127
Useimmat 1600- ja 1700-luvun järjestelmät olivat lyhytikäisiä, mutta Samuel Taylorin vuonna 1786 julkaisema järjestelmä säilyi käytössä noin sata vuotta.Glatte, s. 21 Siitä tehtiin myös muunnoksia useille muille kielille, muun muassa espanjalle, portugalille, italialle ja ruotsille.Glatte, s. 23
Englanninkielisistä järjestelmistä merkittävimmiksi tulivat Isaac Pitmanin (1837) sekä John Robert Greggin (1888) järjestelmät. Greggin järjestelmästä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. James Hillin vuonna 1966 julkistama Teeline-järjestelmä on suosittu Britanniassa.MacMahon, s. 3877, 3881
Ranska
Jacques Cossard julkaisi ensimmäisen ranskalaisen pikakirjoitusjärjestelmän vuonna 1651. Kyseessä oli itsenäinen geometrinen järjestelmä, joka ei perustunut aikaisempiin englantilaisiin järjestelmiin. Oppikirjan painosmäärät olivat kuitenkin pieniä, eikä järjestelmän käyttämisestä ole säilynyt tietoa.Melin 1927, s. 342 Charles Alois Ramsay julkaisi käännöksen englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä vuonna 1681.Melin 1927, s. 343 Jean Coulon de Thévenot julkaisi vuonna 1788 järjestelmän, jossa konsonanttien ja vokaalien merkit liittyivät sulavasti yhteen, mutta useampitavuisissa sanoissa kukin tavu kirjoitettiin erikseen, ja kynä piti niiden välillä nostaa paperista, mikä hidasti kirjoittamista.Melin 1927, s. 347–352
Théodore Pierre Bertinin järjestelmä vuodelta 1792 pohjautui englantilaiseen Taylorin järjestelmään.Melin 1927, s. 354 Bertinin järjestelmällä pystyttiin kirjoittamaan puhenopeudella, minkä ansiosta se voitti suosiossa Coulonin järjestelmän.Melin 1927, s. 357
Ranskassa pikakirjoituksen tarve kasvoi suuren vallankumouksen jälkeen, kun parlamentaarinen elämä virisi.Melin 1927, s. 452 Järjestelmiä julkaisivat muun muassa Louis Félix Conen de Prépéan, Aimé Paris, Louis Prosper Guénin, Hippolyte Prévost, Albert Delaunay ja Émile Duployé. 1900-luvulla suosituimmiksi jäivät Prévost-Delaunay ja Duployé.Johnen 1940, s. 68
Saksankieliset maat
thumb|300px|Saksalaisella Gabelsbergerin järjestelmällä kirjoitettua tekstiä. Ensimmäisen saksankielisen pikakirjoituksen oppikirjan laati Carl Aloys Ramsay vuonna 1678.Melin 1929, s. 14 Järjestelmä oli lähes suora kopio englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä.Melin 1929, s. 14 ja 17 Oppikirjasta julkaistiin useita painoksia, mutta ei ole tiedossa, missä määrin järjestelmää käytettiin.Melin 1929, s. 19.
Vuonna 1796 Friedrich Mosengeil julkaisi järjestelmän, joka pohjautui Théodore-Pierre Bertinin tekemään ranskankieliseen versioon englantilaisesta Taylorin järjestelmästä. Siinä ainoastaan konsonanteille oli omia merkkejä, ja vokaalit merkittiin sanan ympärille pisteillä tai viivoilla. Samaa merkkiä saatettiin käyttää kuitenkin useammalle eri konsonanttiyhdistelmälle, ja yksittäiset sanan keskellä olevat vokaalit jätettiin merkitsemättä, mikä hankaloitti tekstin lukemista.Mentz, s. 51 Heti seuraavana vuonna Karl Gottlieb Horstig julkaisi uuden järjestelmän, joka muistuttaa englantilaisia Taylorin ja Lewisin järjestelmiä, mutta on selvästi itsenäisempi kuin Mosengeilin järjestelmä.Johnen 1940, s. 72 Horstigin järjestelmä tuli laajaan käyttöön: sitä muun muassa opetettiin Jenan yliopistossa,Johnen 1940, s. 73 ja sillä oli käyttäjiä eri parlamenteissa noin sadan vuoden ajan.Mentz, s. 52
Franz Xaver Gabelsberger kehitti 1800-luvun alussa järjestelmän, josta tuli erittäin suosittu ja joka sovitettiin myös useille muille eurooppalaisille kielille.Glatte, s. 30–31 Useimmista aikaisemmista järjestelmistä poiketen kyseessä oli niin sanottu kursiivinen järjestelmä: sen merkit koostuivat tavallisen kaunokirjoituksen kirjainten muodoista, ja ne liitetään sulavasti toisiinsa yhtenäisellä viivalla.
Saksassa kehitettiin muitakin järjestelmiä, mm. Stolze, Stolze–Schrey ja Arends, ja käytössä oli useita näistä rinnakkain. 1900-luvun alussa haluttiin päästä yhtenäiseen järjestelmään, mutta eri koulukuntien oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen, kunnes vuonna 1924 saatiin sovituksi Saksan yhtenäisjärjestelmä, joka oli Gabelsbergerin ja Stolze–Schreyn välimuoto.Melin 1929, s. 261–271
Pikakirjoitus Suomessa
Suomessa alettiin käyttää pikakirjoitusta 1860-luvulla, tosin aluksi vain ruotsin kielellä. Suomen senaatti lähetti vuonna 1861 kolme miestä Saksaan oppimaan pikakirjoitusta, jotta Suomenkin valtiopäivillä saataisiin puheet kirjoitettua pikakirjoituksella muistiin. Miehet perehtyivät saksalaiseen Gabelsbergerin järjestelmään, ja Suomeen palattuaan J. E. Svan alkoi kouluttaa lisää pikakirjoittajia.Melin 1929, s. 495–496
Suomen kielelle kehitettiin 1870-luvulla kaksi järjestelmää: Neovius-Nevanlinnan ja Wilhelm Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäistä, ja Neovius-Nevanlinnan järjestelmä jäi pian ainoana käyttöön. Sitä on käytetty erityisesti valtiopäivillä istuntojen puheenvuorojen kirjaamiseen.
Vuonna 1872 perustettiin Suomen pikakirjoittajayhdistys, joka on edelleen toiminnassa ja muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä.
Pikakirjoituksen käyttö
Pikakirjoitusta on käytetty jo varhain julkisten puheiden ja saarnojen muistiin merkitsemiseen, ja parlamenttien ja oikeusistuinten istuntoja on tallennettu pikakirjoituksella.Johnen 1940, s. 7 Myös liike-elämä on ollut merkittävä pikakirjoittajien työllistäjä, mutta sanelukoneiden, tietokoneiden ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistymisen myötä pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt.MacMahon, s. 3877
Pikakirjoitusnopeudet
Kirjoitusnopeuksia mitataan nykyisin yleensä tavuina minuutissa. Ainakin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa käytetään kuitenkin mittayksikkönä sanoja minuutissa, kuten Suomessakin aikaisemmin.