Suomalainen muinaisusko

pienois|pysty|Joutsen ja muna Karjalassa sijaitsevan kalliopiirroksen mukaan. Suomalainen muinaisusko tarkoittaa ennen kristinuskon vakiintumista Suomen alueella harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaista muinaisuskoa luonnehtivat muun muassa monijumalaisuus, vainajien palvonta sekä tietäjälaitos. Ukko oli ukkosenjumala, Tapio hallitsi metsää ja Ahti vettä. Jumalien lisäksi eri paikkoja hallitsivat haltijat. Sukuun katsottiin kuuluvan myös edesmenneet jäsenet. Heitä muistettiin muun muassa vuotuisjuhlien yhteydessä, erityisesti kekrin aikaan. Riittejä suorittavien tietäjien tehtävä oli hoitaa sairauksia ja muita kriisejä.

Uskonto liittyi elinkeinoihin, jotka perustuivat luontoon: metsästykseen, kalastukseen ja maanviljelyyn. Metsästysonnea pyydettiin Tapiolta, kaloja Ahdilta ja sadetta Ukolta. Jumalille, haltijoille ja vainajille uhrattiin uhripuiden ja uhrikivien luona. Puiden lisäksi pyhiä paikkoja ovat olleet monet kalliot, mäet ja lähteet. Maailman hahmotuksessa pohjoinen edusti tuonelaa eli vainajien maata. Ylisessä oli jumalten maailma, keskisessä maailmassa haltijat, eläimet ja ihmiset, ja alisessa vainajat. Uskomukset säilyivät loitsuissa, kalevalaisissa runoissa ja tarinoissa.

Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla. Muinaisuskosta kertovia lähteitä ovat kalliomaalaukset, kansanrunous sekä muiden suomensukuisten kansojen parista kerätty aineisto. Kirkko ja valtiovalta alkoivat 1600-luvulla tukahduttaa muinaisuskon harjoittamista entistä tehokkaammin, mutta Suomessa tiedettiin olevan vielä 1700-luvulla pyhiä lehtoja, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään.

Kirjallisia tietoja suomalaisesta muinaisuskosta alettiin kerätä 1800-luvulla, kristinuskon ollessa jo lähes kaikkien pääasiallinen uskonto. Varsinkin Karjalassa oli kuitenkin säilynyt monia vanhoja uskomuksia ja myyttejä. Tarinat Jeesuksesta ja Väinämöisestä, samoin kuin tarinat Ukko ylijumalasta ja kristinuskon Jumalasta, elivät kansanuskossa rinnan ja toisinaan myös sekoittuivat. Osa vanhan uskonnon piirteistä säilyi pitkälle 1900-luvulle.

Kaikkeuskäsitykset

Maailman synty

keski Maailman rakennekuvaA taivaankannet eli kirjokannet. Esimerkiksi 6 tai 9 kappaletta päällekkäin. B Pohjantähti eli pohjannaula C maailmanpylväsD pyörre, kinahmi E pohjoinen maa, Pohjola F tuttu maailmaG lintukoto H Vainajien maa, Tuonela oli maan tai veden alla, ehkä ylösalaisin Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten maailmankuvaa. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja niistä oli useita erilaisia kertomuksia. Suomalaisessa muinaisuskossa voidaan erottaa kolme erilaista maailmansyntymyyttiä eli kosmogoniaa. Niin sanotussa sukeltajamyytissä maailma luodaan sukeltamalla maata alkumeren pohjasta ja munamyytissä maailma syntyy alkumunasta. Kolmas suomalainen kosmogonia on myytti taivaan taonnasta.

Yleisimmän myytin mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta. Se on alkujaan eteläinen myytti. Se tunnetaan laajalla alueella, ja se on levinnyt myös Euroopan pohjoisosiin. Uralilaisista kansoista sen tuntevat kuitenkin vain suomalaiset, itäsaamelaiset, komit ja mordvalaiset. Sukeltajamyytti on todennäköisesti ollut alkuperäisempi, mutta munamyytti on syrjäyttänyt sen. Kalevalainen luomisrunosto perustuu lähes täysin munamyyttiin, vaikka runostossa on myös joitakin viittauksia sukeltajamyyttiin. Muna- ja sukeltajamyyteille yhteistä on alkumeri ja -lintu.Salo 2012, s. 18.

Munamyytti esiintyy runossa Väinämöisen ampuminen. Runo kuvaa maan, taivaan, päivän, kuun, tähtien ja pilvien synnyn, mutta siinä ei puhuta elollisesta luonnosta eikä ihmisestä. Sukeltajamyytissä maailma syntyi puolestaan kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata. Taontamyyttiin liittyvissä muinaisrunoissa Ilmarinen mainitaan taivaankannen takojana.Pulkkinen 2014, s. 32. Taivaantakomismyytti on omaksuttu suomalaiseen kansanuskoon Skandinaviasta. Mahdollisesti Ilmariseen liitettiin luojajumalan asema vasta tässä yhteydessä.Salo 2012, s. 25.

Maailman rakenne

Suomalaisen muinaisuskon kosmografia eli käsitys maailman rakenteesta perustui kantauralilaiseen esikuvaansa. Folkloristi Anna-Leena Siikalan mukaan kantauralilaisen kosmografian peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, pystysuuntaisen ja tasasuuntaisen hahmotuksen yhteensulautuminen, pohjoinen–etelä-akselin korostaminen ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Nämä olivat keskeisiä suomalaisessa muinaisuskossa, mutta saamelaisten muinaisuskossa esimerkiksi kaksi jälkimmäistä olivat hämärtyneet.Pulkkinen 2014, s. 36.

Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna, josta käytettiin nimityksiä taivaankansi, kirjokansi tai ilmankansi. Usein taivaankansia kuvailtiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni Pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi, taivaantapiksi tai maailmantapiksi. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen myytti vanhassa runostossa kertookin kuinka myyttinen puu, iso tammi, kaadettiin ja ”päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan”.

Maailman loppu

Maailman loppuun liittyviä myyttejä suomalaisilta ei ole säilynyt. Ne ovat kuitenkin todennäköisesti olleet samanlaisia kuin muilla pohjoisilla ja uralilaisilla kansoilla. Saamelaisten ja uralilaisten uskomusten pohjalta voidaan olettaa, että myös suomalaisiin käsityksiin on kuulunut syklisyyttä. Monissa pohjoisissa mytologioissa maailma syntyy ja tuhoutuu vuorotellen.Pulkkinen 2014, s. 64–65.

Ihminen

pienois|pysty|Jousella aseistautunut naishahmo Astuvansalmen kalliomaalauksesta. Sielukäsitykset

Uskontotieteiden dosentti Risto Pulkkisen mukaan suomalaisen muinais- ja kansanuskon maailmankuvassa ihmisessä voidaan ajatella vaikuttavan kolme eri sielua, joista tutkimuksessa käytetään nimityksiä ruumissielu, vapaasielu ja ihmisenhaltija. Edellä mainittuun kolmisielukäsitykseen liittyy kansanperinteessä esimerkiksi käsitteet löyly, itse ja luonto. Pulkkinen toisaalta korostaa, että kolmisielukäsitys on teoreettinen työkalu, joka on tutkimuksessa luotu auttamaan ihmiseen liittyvien uskomuksien hahmottamista ja jäsentämistä.

Ruumissielu Ruumissielu (kansanperinteessä esimerkiksi löyly ja henki) edustaa kehon elämänvoimaa ja elintoimintoja, kuten hengitystä ja sydämen sykettä. Ruumissielua ei ole mielletty persoonalliseksi. Ruumissielun on uskottu poistuvan ihmisestä viimeisen hengenvedon yhteydessä, mutta sen koommin sen kohtaloa ei ole mietitty.

Vapaasielu Vapaasielun (kansanperinteessä itse) on ajateltu kantavan ihmisen yksilöllistä persoonallisuutta ja tietoisuutta. Vapaasielu ei ollut riippuvainen kehosta, joten se saattoi liikkua siitä irrallaan vaikkapa unen aikana. Ihmisillä on uskottu olevan jokin tietty ennalta määrätty elinaika, mutta mikäli ihminen kuoli ennen aikojaan, niin vapaasielun on ajateltu jäävän elävien maailmaan ruumiittomana kummituksena ennalta määrätyn elinajan loppuun asti. Risto Pulkkisen mukaan pyyntikulttuurin aikana on uskottu vapaasielun sukukohtaiseen jälleensyntymiseen, jonka ei kuitenkaan ole ajateltu jatkuvan loputtomasti. Pulkkisen mukaan maanviljelyskulttuurin aikana esiintynyttä suvussa kulkeneiden nimien kunnioittamista voidaan pitää jäänteenä sukukohtaisen jälleensyntymisen uskomuksesta.

Ihmisenhaltija Ihmisenhaltija/haltijasielu (kansanomaisesti esimerkiksi luonto, hahmo, haamu tai aave) on mielletty ihmisen suojelijaksi ja tämän hyvinvoinnin sekä onnen ylläpitäjäksi. Haltijasielun menetyksen on uskottu johtavan ihmisen sairastumiseen, onnettomaan elämään, raihnaisuuteen ja köyhtymiseen. Haltijasielu on myös saattanut näyttäytyä ihmisen kaksoisolentona, etiäisenä. Etiäisen näkeminen on voitu tulkita kuoleman enteeksi, mikäli sen näkeminen ja ihmisen menehtyminen on sattunut kohtuullisen ajan sisällä.

Kuolema

Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa, joka arktisissa uskomuksissa sijaitsi maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta, joka kytkee suomalaisen perinteen Keski-Aasian kulttuuripiiriin.

Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin maan päällä. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan joskus laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuen kristinuskon tuonpuoleista koskeviin käsityksiin, kuten taivaaseen ja helvettiin. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.

Rautakaudella vainajia haudattiin niin, että heidän jalkansa osoittivat siihen suuntaan, josta aurinko nousi muinaisuskon juhlapäivinä. Tällaisia olivat päivänseisaukset ja päiväntasaukset sekä niiden puolivälissä olevat päivät.

Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka. Karjalassa kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn tai jättää haudalle piirakoita eli muistajaista.

Jumalat ja henkiolennot

Mikael Agricola julkaisi vuonna 1555 Psalttarin esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalten luettelon, jossa hän noudatti monien muiden kristillisten reformaattorien esimerkkiä. Agricolan luettelossa oli ilmeisesti antiikin jumaltaruston esikuvan mukaan kaksitoista hämäläisten ja kaksitoista karjalaisten jumalaa.

Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:

"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei. Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast. Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi. Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit. Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit. Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi. Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast. Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole. Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin. Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävänä oli suojella sekä turvata vauraus ja hedelmällisyys. Kristian Erik Lencqvistin mukaan ajateltiin myös, että ihmisillä oli oma suojelushaltija. Hänen mukaansa tästä johtuu ilmaus ”olla haltioissaan”, eli haltian yllyttämä.

Pyhät paikat

Kalliomaalaukset