pienoiskuva|Kartta Norjan taistelusta Taistelu Norjasta tai Norjan taistelu oli konflikti, jossa Saksa valloitti Norjan toisessa maailmansodassa huhti–kesäkuussa 1940. Operaation päätavoitteena oli varmistaa Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin saanti Ruotsista. Operaatio eteni nopeasti ja Norja yllätettiin pahasti. Hyökkäystä on kutsuttu hyvin suunnitelluksi ja taitavasti toteutetuksi.
Liittoutuneet Britannia ja Ranska saapuivat norjalaisten avuksi, ja vaikka vastaiskut maan eteläosissa jäivät tuloksettomiksi, Pohjois-Norjassa saksalaiset kokivat koko sodan ensimmäisen tappionsa Narvikin taistelussa. Saksan hyökkäys Ranskaan toukokuussa 1940 kuitenkin sai liittoutuneet vetäytymään Norjasta, minkä jälkeen maan oli antauduttava saksalaisille, ja sen hallitus lähti maanpakoon Lontooseen. Saksa vakiinnutti asemansa Pohjois-Euroopassa kahdeksassa viikossa ja varmisti rautamalmin saannin koko sodan ajaksi.
Norja pysyi miehitettynä toukokuuhun 1945, jolloin brittijoukot saapuivat maahan, ja saksalaisjoukot antautuivat ilman vastarintaa.Mann & Jörgensen 2003, s. 186–201
Taustaa
Valesota ja talvisota Toinen maailmansota oli alkanut 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Iso-Britannia ja Ranska julistivat hyökkäyksen johdosta sodan Saksalle 3. syyskuuta mutta eivät ryhtyneet suuriin sotatoimiin. 17. syyskuuta myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan ja valtasi sen itäosat, jotka Saksa oli sille luvannut Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa. Puola kukistui runsaassa kuukaudessa, ja sen jälkeen alkoi niin sanottu valesota, jonka aikana liittoutuneet ja Saksa olivat sodassa keskenään, mutta eivät käyneet merkittäviä sotatoimia. Sen sijaan 30. marraskuuta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, joka Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa oli määritelty kuuluvaksi sen etupiiriin. Neuvostoliiton hyökkäys sujui kuitenkin huonosti, ja joulukuussa sen päähyökkäys pysähtyi suomalaisten Mannerheim-linjalle.Hastings 2011, s. 32–40
Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen herätti närkästystä kaikkialla maailmalla. Liittoutuneiden johto oli asenteellisesti selkeästi suomalaisten puolella, mutta varsinaista apua Suomi ei saanut. Suomeen lähetettiin jonkin verran aseapua, mutta ei vapaaehtoisten lisäksi sotajoukkoja. Liittoutuneet päättivät 5. helmikuuta 1940 lähettää joukkoja Norjaan ja edetä sieltä Suomen avuksi. Päätöksen taustalla oli todennäköisesti liittoutuneiden halu estää Saksan pääsy Pohjois-Ruotsin malmivaroihin, joita kuljetettiin Norjan kautta Saksaan, ja jotka olivat Saksalle elintärkeitä. Iso-Britannia ja Ranska sopivat 28. maaliskuuta miinoittavansa Norjan vedet pakottaakseen rautamalmia kuljettavat saksalaislaivat avomerelle ja liittoutuneiden maaleiksi. Tätä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen 9. huhtikuuta. Myöskään liitoutuneiden Suomen avuksi tarkoitettu siirtoarmeija ei koskaan osallistunut talvisotaan, sillä sota ehti päättyä 13. maaliskuuta Moskovan rauhaan.
Samaan aikaan saksalaisilla oli oma suunnitelmansa Norjan varalle. Adolf Hitler aikoi vallata Norjan, jotta Ruotsin malmi pääsisi jatkossakin saksalaisten käyttöön. Hyökkäyksessä aiottiin käyttää Puolan offensiivissa hyväksi todettua salamasotaa. Operaatio sai nimekseen Weserübung. Eräs tärkeä syy hyökkäykselle oli myös tapaus, jossa brittilaivasto kaappasi saksalaisen rahtialus Altmarkin Norjan Jössinfjordissa. Tämä sai Hitlerin raivostumaan, ja antoi hänelle kuvan ettei Norja aikonutkaan pysyä puolueettomana.
Norjan tilanne Norja oli muiden Pohjoismaiden tapaan päättänyt pysytellä maailmansodassa puolueettomana.Hastings 2011, s. 45 Maassa toimi pieni mutta äänekäs äärioikeistolainen puolue Nasjonal Samling, jonka puheenjohtajana toimi Vidkun Quisling. Puolue oli erittäin myötämielinen natseja kohtaan, ja Quisling tapasi Hitlerin henkilökohtaisesti kahdesti. Hitler kertoi Quislingille pitävänsä Norjan puolueettomuutta parhaana vaihtoehtona mutta puuttuvansa tilanteeseen aseellisesti heti, jos britit osoittaisivat aikeita nousta maihin Norjaan.
Norjan asevoimat olivat toisen maailmansodan alkaessa pienet ja erittäin puutteellisesti aseistetut. Panssarivoimia ja raskasta tykistöä ei ollut lainkaan. Panssarintorjunta- ja ilmatorjuntakalusto oli aivan riittämätöntä. Maavoimien, laivaston ja ilmavoimien vähäinen kalustus oli sekin vanhentunutta. Norjalaiset myös reagoivat saksalaisten hyökkäyksen lisääntyvään uhkaan hitaasti. Norjan armeijan yleisesikunnan päällikkö kenraali Hatledal oli vaatinut armeijan täyttä liikekannallepanoa jo 5. huhtikuuta, mutta tähän ei annettu lupaa. Norjalaiset olivatkin saksalaisten hyökätessä täysin valmistautumattomia taisteluun.
Taistelut Saksalaisten hyökkäys
thumb|left|Blucher uppoaa Oslonvuonossa saatuaan osumia norjalaisten tykistötulesta ja torpedoista. Saksalaiset joukot tukenaan noin 1 000 lentokonetta hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan varhain yöllä 9. huhtikuuta 1940. Tanska vallattiin muutamassa tunnissa. Kaikkien aikojen ensimmäinen maahanlaskuhyökkäys tehtiin Oslon ja Stavangerin lentokentille Norjassa. Laivat laskivat sotilaita kuuteen eri kohteeseen. Norjan kuudella divisioonalla ei ollut panssarijoukkoja eikä tehokasta tykistöä, ja maan rannikkopuolustus oli huonosti varustettu. Kun Norjan armeijan ylipäällikkö Kristian Laake sai tiedon, että saksalaiset sotalaivat liikkuivat Oslonvuonoa pitkin kohti Norjan pääkaupunkia Osloa, hän ei aluksi suhtautunut siihen kovin vakavissaan.Hastings 2011, s. 46
Useimmat Oslonvuonon linnakkeet, jotka olivat vanhoja ja puutteellisesti aseistettuja, antautuivat ilman vastarintaa tai vallattiin nopeasti, mutta Oscarsborgin linnaketta komentanut eversti Birger Eriksen päätti omalla vastuullaan avata tulen lähestyviä tuntemattomia aluksia kohti. Hän onnistui tykistötulella sekä läheisestä torpedopatterista laukaistuilla kahdella torpedolla upottamaan raskaan risteilijä Blücherin, joka vei mukanaan satoja sotilaita. Jotkut arviot ovat puhuneet jopa tuhannesta saksalaisesta.Mønster-Kjær, Esben: Taistelu Oslosta: Vastarinta pilasi Saksan suunnitelmat Historia 8.4.2022. Viitattu 20.4.2022. Henkiinjääneet saksalaiset uivat rantaan, missä norjalaiset vangitsivat heidät hetkeksi. Vangiksi joutui myös Oslon hyökkäystä komentanut kenraali Erwin Engelbrecht.Hastings 2011, s. 46 Muut samaan laivasto-osastoon kuuluneet alukset kääntyivät takaisin. Tämä viivästytti hieman saksalaisten Oslon valtausta, ja Norjan kuningas Haakon VII pystyi tämän seurauksena pakenemaan Elverumiin hallituksensa kanssa. Saksalaisia laskuvarjojääkäreitä lähetettiin Elverumia kohti vangitsemaan kuningas ja maan tärkeimmät poliitikot, mutta he joutuivat norjalaisten väijytykseen ja pakenivat sekasorrossa menettäen komentajansa, kapteeni Eberhard Spillerin
Narvikin edustalla kaksi vanhaa norjalaista rannikkopuolustusalusta, Eidsvold ja Norge, tekivät vastarintaa kolmelle saksalaislaivalle, jotka kuljettivat kenraali Eduard Dietlin joukkoja Narvikiin. Eidsvold ampui varoituslaukauksen saksalaista Heidkampia kohti. Saksalaissaattuetta komentanut Friedrich Bonte lähetti norjalaisalukseen neuvottelijan. Norjalaiset kieltäytyivät päästämästä saksalaisia satamaan. Saksalaisten neuvottelija lähti Eidsvoldilta, minkä jälkeen Heidkamp upotti aluksen ampumalla siihen kolme torpedoa. Norge alkoi tämän jälkeen tuloksettomasti tulittaa toista saksalaisalusta, Arminia. Armin laukaisi torpedoja, jotka upottivat myös Norgen. Taistelussa kuoli satoja norjalaisia uppoavien laivojen mukana. Tämän jälkeen saksalaiset saapuivat Narvikin satamaan. Narvikissa oli vain heikko maapuolustus, ja kaupungin oli antauduttava ilman taistelua. Seuraavina päivinä Britannian kuninkaallinen laivasto teki Narvikin edustalla yllätyshyökkäyksiä Saksan laivasto-osastoja vastaan (Narvikin ensimmäinen taistelu 10. huhtikuuta ja Narvikin toinen taistelu 13. huhtikuuta).
Varmistettuaan ensimmäiset sillanpääasemansa saksalaiset käynnistivät varsinaisen Norjan valloituksen. Norjalaiset puolustautuivat sitkeästi Mjøsajärvellä ja Glomman laaksossa.
Liittoutuneiden vastatoimet Keski- ja Etelä-Norjassa Norjan hallitus neuvotteli, pitäisikö heidän lähteä maasta Ruotsiin. Pääministeri kannatti tätä, mutta kuningas Haakon kieltäytyi ehdottomasti. Norjan hallitus siirtyikin väliaikaisesti Lillehammeriin ja päätti jatkaa taistelua.Hastings 2011, s. 48–50 Laake oli murtunut henkisesti, mutta hänen tilalleen Norjan armeijan ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Otto Ruge, jota pidettiin edeltäjäänsä tarmokkaampana.Hastings 2011, s. 50–53 Kun Norjan armeija pantiin liikekannalle, kutsuun vastasi noin 40 000 miestä. Armeijan aseistus oli erittäin huono, mutta taisteluhenki sitä vastoin hyvä – aseisiin saapuneet olivat pääosin intohimoisia patriootteja.
Noin 10 000 miestä käsittänyt liittoutuneiden varsinainen siirtoarmeija, joka muodostettiin alun perin auttamaan Suomea, nousi maihin 14. huhtikuuta Namsoksessa (operaatiot Henry ja Maurice), Åndalsnesissa, Ålesundissa ja Moldessa (operaatiot Primrose ja Sickle) sekä Narvikissa (operaatio Rupert). Tarkoitus oli vallata takaisin Trondheim, jotta Norjaan saataisiin suuri sillanpääasema. Joukot olivat huonosti valmistautuneet taisteluun eivätkä yhteydet norjalaisiin toimineet. Liittoutuneiden joukot eivät kyenneet yhteistoimintaan, eikä niitä oltu koulutettu sodankäyntiin pohjoisessa.
Operaatio Henryn eli Namsoksen maihinnousu alueen varmistaminen Trondheimin pohjoispuolella tapahtui 14. huhtikuuta, kun etukomennuskunta nousi maihin Namsoksessa. Kuninkaallisen merijalkaväen kapteenin Eddin komentama 350 merimiehen ja merijalkaväen sotilaan joukko varmisti alueelle tulevan tien sillan ja miinoitti sataman laitteet.
Varsinainen maihinnousu eli operaatio Maurice tehtiin 16.–17. huhtikuuta. Pääjoukkona oli brittiläinen 146. Prikaati (Pataljoonat Lincolnshiren, King’s Own Yorkshire Light Infantry-, York- ja Lancaster-rykmenteistä) komentajanaan kenraali Carton de Wiart, joka saapui paikalle lentoveneellä. Lisäjoukkoina alueelle toimitettiin ranskalaisia alppijääkäreitä sekä jonkin verran kevyttä tykistöä sekä ilmatorjuntatykkejä.
Hyökkäys Trondheimiin alkoi 20. huhtikuuta. Saksalaiset pitivät asemansa ja odottivat lisäjoukkoja. Saksan ilmavoimat tuki puolustajia. Lopulta 30. huhtikuuta raskaita tappioita kärsineet liittoutuneet perääntyivät.
thumb|left|Namsoksen raunioita saksalaisten ilmahyökkäyksen jälkeen huhtikuussa 1940 Trondheimin operaation epäonnistuttua liittoutuneet evakuoivat Namsoksen ja Åndalsnesin 1.–2. toukokuuta. Yli puolet Norjasta oli nyt saksalaisten käsissä ja toukokuun alussa tilanne vakiintui asemasodaksi Narvikin eteläpuolelle.
Operaatio Rupert – hyökkäys Narvikiin Vaikka liittoutuneiden vastarinta oli murtunut eteläisessä Norjassa, pohjoisessa tilanne oli erilainen. Koko operaation tärkeimpiä tavoitteita oli ollut Narvik ja sen malmisatama, jonka kautta tuleva ruotsalainen malmi oli elintärkeää Saksan sotateollisuudelle. Saksalaiset olivat miehittäneet Narvikin jo heti operaation alussa, mutta heidän puolustuslinjansa kaupungin ympärillä olivat hyvin heikot, ja toukokuun alussa kenraali Eduard Dietlin komentamien saksalaisjoukkojen tilanne alkoi olla Narvikissa todella tukala. Heitä vastassa ollut kenraali Carl Gustav Fleischerin komentama Norjan 6. divisioona oli norjalaisten ainoa mobilisoitu divisioona, ja sitä tukivat brittijoukot.
Norjalaiset olivat koetelleet saksalaisten puolustuskykyä jo toukokuun alusta lähtien, jolloin he alkoivat edetä kohti Narvikia. Hitler oli eräässä vaiheessa paniikissa Narvikin tilanteen vuoksi ja ehdotti, että kenraali Dietlin joukot haettaisiin lentoteitse turvaan Narvikista. Operaatio olisi kuitenkin ollut mahdoton toteuttaa.Carruthers 2013, s. 63–65
pienoiskuva|Norjalainen kenttätykki Narvikin taistelussa.