Portugalinpodengo () on portugalilainen koirarotu, joka kuuluu FCI:n roturyhmään 5. Sen tieteellinen nimi on canis cursorius.
Pieni portugalinpodengo sekoitetaan usein terriereihin. Se on kuitenkin perinteiseen maalaismaisemaan kuuluva aito alkukantainen näöllä metsästävä jäniskoira.
Portugalinpodengo oli vuonna 2019 kotimaassaan toiseksi suosituin portugalilainen rotu."Registos 2019". Clube Português de Canicultura. Viitattu 29.2.2020. Vuosina 2020–2025 Suomessa syntyi portugalinpodengon pentuja noin viisikymmentä vuosittain. Pienikokoinen portugalinpodengo on kokomuunnoksista ylivoimaisesti yleisin Suomessa.
Ulkonäkö Kokomuunnoksilla on yhteinen rotumääritelmä, tarkennettuja eroja ovat lähinnä vain koko ja mittasuhteet.
Yleisvaikutelmaltaan kaikki ovat vankkoja ja reippaita koiria. Pää kapenee kuonoa kohti. Silmät ovat pienet ja vinot, korvat pystyt ja liikkuvaiset. Runko on lihaksikas ja suora, ylälinja on suora ja tasainen. Lanne suora, leveä ja lihaksikas. Lantio suora tai vain hieman viisto. Liikkeet ovat kevyet, vaivattomat ja ketterät.
Väritys Karvapeitteen väri on keltaisen tai kellanruskean (fawn) kaikki sävyt vaaleasta hyvin tummaan valkoisin merkein tai ilman, tai valkoinen pohjaväri, jossa on yllä mainitun värisiä merkkejä. Pienillä podengoilla hyväksytään myös musta ja suklaanruskea valkoisin merkein tai ilman, tai valkoinen pohjaväri, jossa mustia tai suklaanruskeita merkkejä.
Vitor Veiga mainitsee myös toissijaiset värit: isabellan ja harmaan, edellä mainitut valkoisin merkein sekä kolmivärisen (tricolor). Isabella on geneettisesti minkä tahansa värin epistaasi ja harmaa on haalentunut musta. Rotumääritelmä ei kuitenkaan mitään näistä hyväksy.
Kaikkien kokomuunnosten yleisin väritys on keltainen, pienellä hieman vaihtelevammissa sävyissä kuin keskikokoisella ja isolla.
Ruskeat silmät ovat useimmiten keltaisilla/punaisilla mustakirsuisilla yksilöillä, joilla on musta nahka; kermanvärisillä yksilöillä, joilla on liuskeenharmaa nahka; sekä valkoisilla mustakirsuisilla yksilöillä, joilla on musta nahka. Vaalean pähkinänruskeat silmät ovat useimmiten keltaisilla/punaisilla ruskeakirsuisilla yksilöillä, joilla on maksanvärinen nahka; sekä kermanvärisillä yksilöillä, joilla on maksanvärinen nahka. Pähkinänruskeat silmät ovat useimmiten harmailla yksilöillä, joilla on liuskeenharmaa nahka. Vaaleankeltaiset silmät ovat useimmiten suklaanruskeilla yksilöillä, joilla on maksanvärinen nahka; sekä valkoisilla ruskeakirsuisilla yksilöillä, joilla on maksanvärinen nahka.
Muunnokset Portugalinpodengoja on kuusi eri muunnosta. Rotu jaetaan kotimaassaan vain kolmeen tyyppiin koon mukaan, mutta FCI luokittelee ne kuudeksi eri muunnokseksi:
1) sileäkarvainen pieni portugalinpodengo 2) karkeakarvainen pieni portugalinpodengo 3) sileäkarvainen keskikokoinen portugalinpodengo 4) karkeakarvainen keskikokoinen portugalinpodengo 5) sileäkarvainen isoportugalinpodengo 6) karkeakarvainen isoportugalinpodengo
Eri karvanlaatuja saa risteyttää vain pienen muunnoksen sisällä. Sileäkarvaisuus on dominoiva ja karkeakarvaisuus resessiivinen ominaisuus.
Iso portugalinpodengo Iso muunnos on todennäköisesti muinaisten vinttikoirien ja paikallisten rotujen välinen risteytys. Sitä on pitkään käytetty jänisten, villikaniinin ja kauriin metsästykseen, ja se työskentelee pareittain tai ajueena avoimessa maastossa.
1940-luvulla muunnos alkoi harvinaistua ja käydä uhanalaiseksi, koska villisian metsästys oli vähentynyt radikaalisti ja lähes kokonaan loppunut; 1960-luvulla Manuel Castelo Branco julisti sen sukupuuttoon kuolleeksi; kun taas vielä 1970-luvulla Manuel Morêda uskoi sen olleen yhä olemassa, mutta varoitti sen voivan pian kadota. 1980-luvulla se sai onneksi tilaisuuden elpyä, koska maahan ilmaantui jälleen huomattava määrä villisikoja, ja uusi "metsästyslaki" otettiin käyttöön, jotta se soveltuisi paremmin maan senhetkisiin metsästysolosuhteisiin.
Vaikka nykyisin ison (ja keskikokoisen) muunnoksen väritys on suppeampi kuin pienen, Armando Correia de Melon mukaan aikaisemmin myös ensin mainitun väritys vaihteli, ja yleisimmät olivat paahdetun keltainen ja musta, useimmiten valkoisin merkein. Hänen mukaansa se oli myös sukua podengo galguenholle – jolla tunnettiin juuri samaiset kaksi väritystä.
Iso muunnos on vankkarakenteinen.Canton, Mario. Levrieri e segugi primitivi, s. 202–206. Antonio Crepaldi Editore, 2012: Porto Viro, Italia. Säkäkorkeus on 55–70 cm ja paino 20–30 kg.Rotumääritelmä: Portugalinpodengo. Suomen Kennelliitto. Haettu 30.6.2022. Tämä muunnos on keskittynyt Alentejon sisämaahan, Ylä- ja Ala-Alentejoon sekä raja-alueelle.
Keskikokoinen portugalinpodengo pienoiskuva|Keskikokoinen portugalinpodengo Keskikokoinen muunnos on toiminut mallina koko portugalinpodengon rotumääritelmälle. Siitä jalostettiin isoa pienempi, jotta se mahtuisi paremmin työskentelemään ahtaissa tiloissa ja vaikeakulkuisessa maastossa ja kykenisi samalla myös säilyttämään vauhtinsa ja ketteryytensä. 1940-luvulla keskikokoisia podengoja alkoi näkyä paikallisissa näyttelyissä.
Keskikokoista muunnosta käytetään ennen kaikkea pienriistan, erityisesti villikaniinien, metsästykseen. Se on kokonsa ja helppohoitoisuutensa vuoksi kaikista muunnoksista monipuolisin, joten se sopii myös hälyttäväksi vahtikoiraksi ja seurakoiraksi. Se on kaikista kokomuunnoksista nopein ja on maailmalla myös niistä suosituin. Se muistuttaa ulkoisesti isoa muunnosta, ollen vain tätä pienempi. Säkäkorkeus on 40–54 cm ja paino 16–20 kg. Väritys on nykyisin yleensä keltainen. Pohjois-Portugalissa, muun muassa Duero-joesta pohjoiseen, tavataan lähes yksinomaan tätä muunnosta.
Pieni portugalinpodengo pienoiskuva|Sileäkarvainen pieni portugalinpodengoPieni muunnos on kotoisin Alentejosta, ja se polveutuu suoraan klassisen antiikin aikana esiintyneistä podengoista. Ernest H. Hartin mukaan kaikki pienikokoiset rodut polveutuisivat pienestä egyptiläisestä koirasta, Egyptian House Dog, jolla oli pieni koko, pystyt korvat ja pitkänomainen runko, ja joka muistutti suuresti pientä podengoa.
1400-luvulla pieni sileäkarvainen podengo oli rotutyypiltään enemmän tai vähemmän vakiintunut. Tuolloin se myös mainitaan ensikertoja Portugalissa, useimmiten merenkulkuun liittyen. Koska se oli kooltaan pieni, sitä käytettiin laivoilla lastia uhanneiden ja tauteja levittäneiden tuhoeläinten (lähinnä hiirien) torjuntaan. Tämän lisäksi se jalostettiin myös terrierin kaltaiseen metsästykseen.
Löytöretkien aikaan muunnosta uhkasivat ulkoiset vaikutteet, ja se muuttui vuosisatojen aikana. Se on selvästi kokomuunnoksista se, jossa on eniten muiden rotujen perimää, minkä lisäksi se on niistä vähiten alkukantainen ja eniten valikoiden jalostettu. 1900-luvun alkupuolelle saakka muunnos olikin ulkoisesti varsin heterogeeninen ja epäyhtenäinen. Se oli rungoltaan maatiaismainen ja karkeapiirteinen, ja sillä oli rotumääritelmään verrattuna massiivisempi pää, kaareutuneempi kallo, lieriömäisempi rintakehä, vääränlaisempi selkä, laskevampi lantio, kääntyneemmät kyynärvarret, vääränlaisemmat lavat, vähemmän kulmautuneet takaraajat, ulospäin kääntyneemmät käpälät, korkeampi hännänasento ja pidempi karvapeite kuin rotumääritelmässä. Monilla yksilöillä oli myös liikkeen aikana taaksepäin suuntautuneet korvat.
1900-luvun puolivälissä Carla Molinari aloitti jalostuksen senaikaisen tyyppisillä yksilöillä, ja tästä syntynyt linja vaikutti parantavasti muihin pienen podengon linjoihin – erityisesti kenneleiden Lapa do Lobo, Vale Negro ja Vale do Poço kasvattamiin. Nykyisin pieni sileäkarvainen podengo on kehittymässä vakiintuneempaan suuntaan: sillä on aiempaa hienostuneempi pää (joka muistuttaa enemmän keskikokoista muunnosta), tasaisempi ylälinja, oikeanlaisempi kyynärvarsi, paremmat kulmaukset ja neliömäisempi runko.
Pienen karkeakarvaisen muunnoksen tausta on erilainen kuin pienen sileäkarvaisen. Ensin mainittua ei alun perin rekisteröity Portugalissa lainkaan, kunnes vasta vuonna 1976, jolloin narttu Boneca do Caniçal kirjattiin rekisteriin. Muunnos on kuitenkin käytännössä ollut olemassa pitkään siinä missä sileäkarvainenkin, ja sillä on metsästetty ainakin 1970-luvulta lähtien. Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut yhtä suosittu kuin sileäkarvainen. 1980-luvulla kaksi pienen sileäkarvaisen muunnoksen kasvattajaa aloittivat pienen karkeakarvaisen elvytystyön, mihin nykypäivän kanta pohjautuu. Erityisesti kasvattajat João Paula Bessa, António Rogado ja José Vidigal Amaro ovat vaikuttaneet sen pelastamiseen. Myöhemmin myös Carla Molinari ja Rogério Pinheiro ovat tulleet kuuluisiksi panostamisestaan tähän muunnokseen.
Pieni muunnos on kokonsa ja sosiaalisen luonteensa vuoksi nykyisin yleistynyt monissa maissa (myös Portugali mukaan lukien) ennen kaikkea seurakoirana. Säkäkorkeus on 20–30 cm ja paino 4–6 kg. Vaikka rotumääritelmän pohjana olikin keskikokoinen muunnos, värien osalta sen laatijat halusivat säilyttää pienen muunnoksen vaihtelevuuden – nykyisin kuitenkin myös tällä muunnoksella esiintyy enemmän samoja värejä kuin muillakin kokomuunnoksilla ja vähemmän ainoastaan sillä sallittuja värejä. Muunnos on yleinen Golegãssa, Ribatejossa, Torres Novasissa, Ylä-Alentejossa (Castelo de Vide, Marvão, Santa Eulália, Serra de Portalegre), Valência de Alcântarassa, Cáceresissa sekä Länsi-Estremadurassa – erityisesti Arruda dos Vinhosin, Mafran, Sobral de Monte Agraçon ja Torres Vedrasin kunnissa. Sitä ei tunneta lainkaan Pohjois-Portugalissa eikä siksi käytetä siellä myöskään metsästykseen.
Pieni karkeakarvainen on tyypiltään edelleen melko heterogeeninen: tämä näkyy mm. pyöreänä kallona, ilmeisenä otsapenkereenä, pyöreinä silminä, erilaisina karvanlaatuina ja -pituuksina sekä erilaisina rungon pituuksina suhteutettuna korkeuteen.
Alkuperä pienoiskuva|Keskikokoinen portugalinpodengo Rodun kotimaa on Portugali, mutta sinne rodun epäilleen tulleen Egyptin suunnalta, tarkkaa aikaa ei osata sanoa. Alkukantaisena rotuna se ei ole muuttunut ulkomuodoltaan juurikaan muinaisista ajoista – ajalta noin 1000 eaa. – vaan ainoastaan siltä osin mitä paikalliseen ilmastoon ja maastoon sopeutuminen on vaatinut. Rotutyypin säilymisessä alkuperäisenä auttoi todennäköisesti Portugalin syrjäisyys muusta manner-Euroopasta sekä fakta, että kasvattajat luottivat jalostuksessa ennemmin onneen ja luonnonvalintaan kuin varsinaisesti itse pariutumiseen puuttumiseen.
Ensimmäisessä kirjallisessa lähteessä portugalilaisista koirista vuodelta 1199 mainitaan tiettyjen rotujen tappamisen johtavan sakkoihin: yksi näistä roduista oli podengo. Samainen lähde myös luetteloi muita rotuun liittyviä dokumentteja 1200-, 1300- ja 1400- ja 1500-luvuilta, mikä viittaa sen tärkeyteen keskiajalla.
Podengosta on myös useita historiallisia piirroksia, maalauksia tai muunlaisia kuvituksia. Varhaisin näistä on matala kohokuva 900–1000-luvulta, jota säilytetään S. João Baptistan kirkossa Tomarissa – siihen on kuvattu kaniinia suussaan kantava podengo. Muihin lukeutuvat 1400–1500-luvulla rakennetun Vila do Conden kirkon julkisivussa oleva koristeosa, kuvitus vuodelta 1530 peräisin olevassa Livro das Horas de D. Fernando -teoksessa, kuvitus 1500-luvun alkupuolen Book 10 of Estremadura -teoksessa, 1600-luvun hopealautanen ja 1700-luvun hopealautanen.
Paulo Cancelan mukaan Portugalissa oli kaksi podengoa: pohjoisen barbaça ja etelän galguenho. Armando Correia de Melo vastaavasti luokitteli podengot kahteen eri kokoon: pieniin (alle 40 cm) ja isoihin (yli 40 cm). Koska eri yksilöiden välillä oli kuitenkin suuret kokoerot, esitettiin että otettaisiin käyttöön kolme eri kokoluokkaa. Sama kynologi jaotteli ison podengon peräti kolmeen karvanlaatuun: lyhyt, karkea ja pitkä.