Japanin kieli (, ) on japanilaisiin kieliin kuuluva kieli, jota puhutaan pääasiassa Japanissa. Kieltä puhuu äidinkielenään noin 128 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä maailman 13. suurimman kielen. Morfologialtaan japanin kieli on agglutinoiva kieli kuten suomen kielikin.

thumb|100px|Nihongo, eli japanin kieli kanjimerkein. pienoiskuva|Puhuttua japania Länsimaalaisille japanin kielessä lienee vaikeinta oppia kiinalaisperäiset kanji-kirjoitusmerkit, joita on jopa kymmeniä tuhansia. Japanin opetusministeriö on kuitenkin määritellyt yleisimmät kanjit (jap. 常用漢字, jōyō kanji, sananmukaisesti "kiinalaiset merkit yleiseen käyttöön"), joihin kuuluu 2 136 kirjoitusmerkkiä. Japanissa näistä 1 006 opetetaan peruskoulun ensimmäisen kuuden oppivuoden aikana ja loput 1 130 toisen asteen koulutuksessa seuraavan kuuden oppivuoden aikana.

Status ja sukulaiskielet Japanin kieli on käytännössä maan virallinen kieli, vaikka Japanin perustuslaki ei sitä sellaiseksi nimeäkään. Angaurin osavaltio, joka on osa Palauta, on ainoa paikka, jossa japanilla on virallisesti tunnustettu asema osavaltion perustuslain nojalla. Muut osavaltion viralliset kielet ovat englanti ja palau.

Mahdollisista sukukielistä on useita teorioita, muun muassa korean kieltä ja altailaisia kieliä on pidetty mahdollisina sukulaiskielinä. Japani muodostaa okinawan kielen ja muiden Ryūkyū-saarilla puhuttujen kielten kanssa japanilaisten kielten kielikunnan. Jotkut tutkijat pitävät japanilaisia kieliä vain toistensa murteina ja näin ollen yhtenä kielenä ja tällöin japanista tulee maailman suurin isolaattikieli.

Japanin kieli on toiminut myös superstraattina muutamalle kreolikielle kuten Yilanin kreolijapanille, Jokohaman pidginille sekä Mantšurian pidginille.

Kirjoittaminen

Japania kirjoitetaan kolmea eri merkistöä käyttäen. Merkistöt ovat hiraganat, katakanat ja kanjit. Kaksi ensimmäistä ovat toisiaan muistuttavia tavuaakkosia, joissa molemmissa on 46 merkkiä (laskutavasta riippuen 71 merkkiä), ja joita käytetään hieman eri tarkoituksiin. Kolmas on Kiinasta peräisin oleva ideogrammimerkistö.

Äännerakenne

Konsonantit BilabiaalitAlveolaaritAlveolo-palataalitPalataalitVelaaritUvulaaritGlottaalitNasaalit m n (ɲ) (ŋ) (ɴ)Klusiilit p b t d k ɡAffrikaatat (t͡s d͡z) (t͡ɕ d͡ʑ)Frikatiivit (ɸ) s z (ɕ ʑ) (ç) hLikvidat rApproksimantit j wErityiset morat

Suluissa esiintyvät äänteet ovat japanin omaperäisissä sanoissa muiden foneemien allofoneja, mutta lainasanoissa ne voivat esiintyä foneemisesti. Kyseiset allofonit ilmenevät seuraavasti:

ennen :tä sekä ovat ennen :tä sekä ovat , mutta useimmissa murteissa nämä kaksi foonia ovat neutralisoituneet ja esiintyvät vapaassa vaihtelussa keskenään ennen :ta on , mutta useimmissa murteissa ovat myös neutralisoituneet keskenään ennen :tä ja :tä on sekä ennen :ta koartikuloituna yhdessä vokaalin pyöristyksen kera.

Soinnittomat klusiilit ovat heikosti aspiroituja.

Foneemin äännearvo vaihtelee huomattavasti riippuen murteesta ja ympäristöstä. Useimmiten se äännetään apikaalisena yksitäryisenä tremulanttina, joko alveolaarisena tai postalveolaarisena . Lateraali on yleinen variantti kaikissa ympäristöissä, erityisesti lausahduksen alussa sekä ennen :tä tai :tä. Muita havaittuja äännearvoja ovat muiden muassa alveolaarinen approksimantti , alveolaarinen klusiili , retrofleksinen yksitäryinen tremulantti , lateraalinen frikatiivi sekä retrofleksinen klusiili .

Konsonantit saattavat usein heiketä frikatiiveiksi vokaalien välissä erityisesti nopeassa puheessa. saattaa ääntyä myös nasaalina . Valinta :n ja :in välillä saattaa riippua puhujan sosiaalisesta luokasta,, iästä tai sijainnista.

Palataalit palatalisoivat edeltävän konsonantin; esimerkiksi 海 ”meri” > , 餃子 ”paistettu myky” > .

on tavunloppuinen morainen nasaali, jonka äännearvo riippuu seuraavasta äänteestä. Sen äännearvo vaihtelee seuraavasti:

bilabiaalinen ennen bilabiaaleja laminaalinen ennen koronaaleja apikaalinen ennen :ää velaarinen ennen velaareja jonkinlainen nasaalinen vokaali ennen vokaaleja, approksimantteja , likvidaa ja frikatiiveja . Tätä ääntämystä saatetaan kuvata merkinnällä .

Japanin geminaattoja eli kaksoiskonsonantteja kuvataan usein erityisellä ”morafoneemilla”, , jota vastaa japanin oikeinkirjoituksessa pieni tsu-mora (っ) eli sokuon.

Vokaalit thumb|Japanin vokaalikaavio Japanissa on viisi vokaalifoneemia: . Näistä :n ääntämys on lähimpänä vastaavaa kardinaalivokaalia, kun taas on keskinen ja ovat välisiä . on suppea ja lähes takainen lavea tai pyöreämpi . Tavallisessa puheessa se esiintyy usein laveana tai jää kokonaan ääntämättä. Se on keskisempi konsonanttien ja palataalisten konsonanttien sekä myös mahdollisesti :n jälkeen.

Vokaalien pituusero on foneemisesti merkittävä; esimerkiksi 月 tsuki ”kuu” äännetään lyhyellä :lla, kun taas 通気 tsūki ”ilmavira” äännetään pitkällä :lla. Lyhyillä ja pitkillä vokaaleilla ei ole kvalitatiivista eroa.

Monissa murteissa vokaalit ääntyvät soinnittomina soinnittomien konsonanttien välissä tai soinnittonman konsonantin jälkeen ennen taukoa.

Sävelkorkeuspainotus Japanissa esiintyy sävelkorkeuspainotusta, jossa kussakin sanassa yksi mora voi olla aksentillinen. Aksentillinen mora äännetään korkeammalta, ja sitä seuraa korkeuden pudotus. Esimerkki kolmesta sanasta, jotka eroavat toisistaan pelkästään aksentiltaan, ovat 箸 ”syömäpuikot” > , 橋 ”silta” > sekä 端 ”reuna” > ; näistä ensimmäisessä ensimmäinen mora on aksentillinen ja toisessa toinen, kun taas kolmannessa kaikki morat ovat aksentittomia. Jälkimmäiset kaksi lausutaan yksinään kuitenkin samalla tavalla, mutta niiden välinen ero ilmenee asiayhteydessä seuraavan moran ääntämyksestä. Useissa tapauksissa puhujat erottavat homonyymit toisistaan kuitenkin enemmän asiayhteyden kuin sävelkorkeuden perusteella.

Fonotaksi Japanin kielen sanojen on perinteisesti katsottu koostuvan tavujen sijaan morista. Mora voi olla ”tavallinen”, eli vokaali yksinään (V) tai konsonantti–vokaali-yhdistelmä (CV), tai ”erityinen”, tai . Tavallisissa morissa vokaalia voi edeltää liuku (CjV). Vokaalin pidentävää kroneemia (R) saatetaan joskus pitää omana erityisenä moranaan.

Mora Esimerkki Japaniksi Morien määrä sanassa V 尾 'häntä' 1 jV 世 'maailma' 1 CV 子 'lapsi' 1 CjV 巨 'valtava' 1 R tai 今日 'tänään' 2 N 紺 'tummansininen' 2 Q tai 国庫 'valtion kassa' 3

ei voi esiintyä sananalkuisesti, ja esiintyy vain sanan sisällä. Vokaalit voivat olla pitkiä ja soinnittomat konsonantit kahdentuneita eli geminoituneita.

Kielioppi

Japanin lausejärjestys on pohjimmiltaan subjekti-objekti-verbi, joskin lausejärjestys on osittain vapaa ja teeman käsite monimutkaistaa luokittelua jossain määrin. Sanojen kieliopilliset merkitykset merkitään erityisillä liitepartikkeleilla, joista lisää alla:

馬が外で草を食べています。 Uma ga soto de kusa o tabete imasu. Hevonen (subjekti) ulkona (paikka) ruoho (objekti) syömässä on. "Ulkona on hevonen syömässä ruohoa."

Teema

Japanin kieliopin merkittävin ominaisuus lienee teeman käsite. Teemalla merkitään lauseen aihetta ja se säilyy samana virkkeestä toiseen, ellei sitä erikseen muuteta:

これはペンです。 Kore wa pen desu. Tämä (teema) kynä on. ”Tämä on kynä.” 赤いですか？ Akai desu ka? Punainen onko? ”Onko [tämä] punainen?” 赤いです。 Akai desu. Punainen on. ”[Tämä] on punainen.”

Teemaa merkitään は-liitepartikkelilla, vrt. subjektin が-liitepartikkeli.

馬は外で草を食べています。 Uma wa soto de kusa o tabete imasu. Hevonen (teema) ulkona (paikka) ruoho (objekti) syömässä on. ”Hevonen on ulkona syömässä ruohoa.”

Silloin kun hevonen on teemana, se jää taustalle, ja lauseen ydin (uusi asia) on jatkossa "ulkona syömässä ruohoa". Esimerkkinä keskustelu:

馬はどこですか。Uma wa doko desu ka? ”Missä hevonen on?” 馬は外で草を食べています。Uma wa soto de kusa o tabete imasu. ”Hevonen on ulkona syömässä ruohoa.”

Koska teema jätetään usein mainitsematta, mikäli sen ymmärtää kontekstista, vastaus kysymykseen ilmaistaan yleisesti ilman teemaa:

外で草を食べています。Soto de kusa o tabete imasu. ”On ulkona syömässä ruohoa.”

Silloin kun hevonen on lauseen subjekti, se tulee edustalle, ja lauseen ydin (uusi asia) on "hevonen syömässä ruohoa".

何でそんなにずっと外を見ているのですか。Nan de sonna ni zutto soto o mite iru no desu ka? ”Miksi oikein niin kovasti katselet sinne (ulos)?” 馬が外で草を食べていますから。Uma ga soto de kusa o tabete imasu kara. ”Koska siellä (ulkona) on hevonen syömässä ruohoa.”

Jos joku selittää nähneensä hevosen kiipeämässä lipputankoon sen siitä katkeamatta, kuulijan kysymys ”馬が？” tarkoittaisi ”mitä, hevosenko?” ja ”馬は？” taas ”entäs miten kävi hevoselle?” Näistä edellinen painottaa hevosta (subjekti), jälkimmäinen jättää hevosen (teema) taka-alalle ja painottaa ilmiselvää hevoseen liittyvää kysymystä (”(lipputangolle ei käynyt kuinkaan, mutta) entäs hevoselle?”).

Taivutus

Japanin kielessä sekä verbit että adjektiivit taipuvat, mutta eivät persoonamuodoissa. Japania kirjoittaessa kanjeilla kirjoitettu sanan ydin ei koskaan muutu, vaan taivutusmuodot kirjoitetaan sanan perään kana-merkeillä (okurigana eli ”saattava kana”).

Kuten suomen kielessä, futuuria ei tunneta ja japanissa on vain preesens (-u) ja imperfekti (-ta). Taivutukset voivat silti olla varsin monimutkaisia: 食べる taberu (syödä) voi taipua muotoon 食べさせられた tabesaserareta (laitettiin syömään, ts. kausatiivin passiivin imperfekti) ja apuverbejä käytetään runsaasti. Erityisesti puhekielessä onkin yleistä, että lause koostuu yksinomaan verbeistä: motte kite iru, kirj. ”ottaen-tullen-on” olisi tyypillinen tapa ilmaista ”otin mukaani”, jos tekijä ja kohde on määritelty jo aiemmin.

Adjektiivit puolestaan eivät taivu suomen lailla substantiivin mukaan, vaan verbien lailla muun muassa kielteiseksi ja aikamuodon mukaan: 赤い akai (punainen), 赤くない akakunai (ei punainen), 赤くなかったら akakunakattara (”jos se ei olisi ollut punainen” tai ”niillä kerroilla kun se ei ollut punainen”).

Japanin substantiivit eivät taivu koskaan. Suomen kielen substantiivien taivutuksia vastaavia merkityksiä saadaan aikaan liitepartikkeleilla. Liitepartikkelit kirjoitetaan hiraganalla sanan tai lauseen perään.

Yleisimpiä liitepartikkeleita ovat

は ha – äännetään wa, käytetään merkitsemään lauseen teema, ks. edellä. が ga – käytetään eräänlaisena tunnistepartikkelina. の no – käytetään genetiivin tyyppisiin merkityksiin tai muuten vain deskriptiivisesti, esimerkiksi nihongo no hon = japaninkielinen kirja. Partikkelilla on myös lukuisia muita käyttötarkoituksia. を wo – nykykielessä redusoitunut pelkäksi äänteeksi o, käytetään merkitsemään verbin suora objekti. Esimerkiksi nihongo wo hanashimasu = puhun japania. に ni – Merkitsee kohdetta. Tiettyjen verbien (esim. いる, iru, olla jossakin ja 住む, sumu, asua) kanssa merkitsee sijaintia. へ he – äännetään e, edellisen partikkeliin verrattuna lopullisen kohteen sijaan epämääräisempi, kohteen sijasta pääpaino on suunnassa. で de – perusmerkitys ”jossakin”, ”jollakin”, ”hinta jostakin määrästä jotakin”. Vastaa suomen inessiiviä ja adessiivia. か ka – kysymyspääte kuten suomen ”-ko/-kö”, käytetään myös kysymyssanan sisältävässä lauseessa (toisin kuin suomessa), esimerkiksi Kore wa nan desu ka. = Mikä tämä on? も mo – perusmerkitys ”myös”, korvaa liitepartikkelit o, ga ja ha, vrt. suomen ”-kin” と to – perusmerkitys ”ja” (-to isshoni "jonkun kanssa") から -kara – perusmerkitys ”jostakin”, vastaa suomen elatiivia ja ablatiivia. まで -made – perusmerkitys ”johonkin”, vrt. suomen ”asti”, ”saakka”.

Esimerkiksi バスで東京へ行く人 (Basu de Tōkyō e iku hito) = ”Bussilla Tokioon menevä henkilö.”

Monikko

Japanin kielessä ei ole varsinaista monikkoa. Sanoista käytetään samoja muotoja riippumatta siitä, onko puheen kohteita yksi vai useampia.