Hyvinvointivaltio on yhteiskunta, joka turvaa kansalaisilleen laajat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä usein myös laajan, julkisin verovaroin rahoitetun palvelutarjonnan. Hyvinvointivaltion mittareina on pidetty esimerkiksi elintasoa ja sosiaaliturvan tasoa. Oikeustieteiden näkökulmasta hyvinvointivaltiossa on keskusvallalla keskeinen rooli elintason ja toimeentulon varmistamisessa. Hyvinvointivaltion tavoite on köyhyyden ja suurten sosiaalisten eriarvoisuuksien poistaminen.
Osan hyvinvoinnista tuottaa kolmas sektori, johon kuuluvat muun muassa vapaaehtoiset yksilöt, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt. Tämän seikan korostamiseksi käytetään usein termiä hyvinvointiyhteiskunta, kun taas ”hyvinvointivaltio” viittaa pelkkään valtion rooliin.Jäikö hyvinvointi historiaan?, Tiede 7/2004, Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä 1990-luvulta alkaen termi ”hyvinvointiyhteiskunta” onkin yleistynyt ja ”hyvinvointivaltio” on ollut usein negatiivissävytteisessä käytössä.
Suomessa sosiaaliset oikeudet on kirjattu perustuslain 19 §:ään.Suomen perustuslaki Finlex Suomessa hyvinvointipalveluiden järjestäminen on suuressa määrin kuntien vastuulla. Erilaisia hyvinvointivaltiomalleja Hyvinvointivaltioita on pyritty määrittelemään ja luokittelemaan osana sosiaalipoliittista tutkimusta. Tunnetuimpia ovat Richard Titmussin ja Gøsta Esping-Andersenin esittämät luokitukset.
Gøsta Esping-Andersen jakaa hyvinvointivaltion kolmeen eri malliin sen mukaan, kenelle kuuluu ensisijainen vastuu sosiaalisten riskien hallinnoinnissa ja hyvinvoinnin tuottamisessa: Pohjoismainen malli, jossa päävastuu on valtiolla: Pohjoismainen malli tunnetaan myös sosiaalidemokraattisena hyvinvointivaltiona, joka Esping-Andersenin mukaan on muun muassa Ruotsissa ja Tanskassa. Hyvinvointivaltion etujen piiriin kuuluvat kaikki kansalaiset tasapuolisesti, ja järjestelmän painopiste on tulonsiirroissa. Keskieurooppalainen malli, jossa päävastuu on perheillä: Keskieurooppalainen tai konservatiivinen hyvinvointimalli on esimerkiksi Ranskan, Saksan tai Itävallan kaltainen yhteiskunta, jossa hyvinvointirakenteet on luotu ydinperheen ympärille. Anglosaksinen malli, jossa päävastuu on yksilöillä: Anglosaksinen malli tunnetaan myös liberaalina hyvinvointivaltiona. Sellainen on esimerkiksi Britanniassa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Yhteiskunta jakaa vähävaraiset kahtia: avustuksia ansaitseviin ja ansaitsemattomiin. Verokanta ja tulonsiirrot ovat alhaiset ja valtion sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta vähäinen. Työn merkitys ja arvostus on suuri. Järjestöt, vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys on huomattava osa hyvinvointipalvelujen rakennetta. Yksityinen sektori osallistuu hyvinvointipalvelujen kustannuksiin työpaikkaetujen ja yksityisten sosiaalivakuutusten kautta.
Historia pienoiskuva|oikea|Puuvillatehtaan työläisen koti (Providence, Rhode Island, Yhdysvallat). Valokuva Lewis Hine (1912). Sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteiskunnan virallisia versioita aina olemassa olleesta sosiaalisesta tuesta. Historiallisesti työkykyiset aikuiset ovat huolehtineet itsestään sekä nuorista, vanhuksista ja vammaisista perheenjäsenistään ja joskus myös muista tarvitsevista. Muinaisissa yhteiskunnissa haavoittuvat jäsenet eivät yleensä selvinneet pitkään, ja joissakin tapauksissa heidät uhrattiin yhteisen hyvän nimissä. Antiikin Roomasta kehittyi loppuvaiheessaan hyvinvointivaltio tunnuksenaan ”leipää ja sirkushuveja”. Keski-ajalla Euroopassa heikommassa asemassa olevat yksilöt alkoivat elää pidempään, ja yhteiskunnat perustivat muodollisia taloudellisia järjestelyjä auttaakseen avun tarpeessa olevia. Kirkot ja varakkaat henkilöt tukivat sairaaloita, orpokoteja ja köyhienhoitolaitoksia.Microsoft Encarta Premium 2009Frumentariae Leges The Roman Welfare System. William Smith, D.C.L., LL.D.: A Dictionary of Greek and Roman Antiquities, John Murray, London, 1875.
1800-luvulle asti monet ihmiset elivät suurissa sukuyhteisöissä, jotka työskentelivät sukupolvelta toiselle maatiloilla. Perheen koko ja vakaus olivat tärkeitä maatalouden kannalta. 1800- ja 1900-luvuilla maat ympäri maailmaa siirtyivät maataloudesta teollisuuteen. Tämän muutoksen myötä suurperheiden perinne alkoi kadota. Monet ihmiset alkoivat elää pienemmissä perheissä, joissa oli vain avioparit ja lapset. Teollisuustyöpaikat vaativat usein joustavia ja liikkuvia työntekijöitä. Koska nämä työpaikat sijaitsivat usein kaukana kotoa, ihmiset joutuivat etsimään työtä sieltä, missä sitä tarjotaan. He saattoivat joutua matkustamaan pitkiä matkoja kotinsa ja työpaikkansa välillä ja muuttamaan tietyistä työpaikoista. Pienet ja joustavat perheet sopivat paremmin tällaisiin työskentelytapoihin. Pienet perheet eivät kuitenkaan tarjonneet samaa sosiaalista tukea kuin sukuyhteisöt.
Preussissa ja Saksissa rakennettiin hyvinvointivaltiota jo 1840-luvulla. Saksassa luotiin 1800-luvun lopulla Otto von Bismarckin johdolla vieläkin yleisesti käytössä olevia hyvinvointivaltion elementtejä, kuten sosiaalivakuutus. Hyvinvointivaltio on paternalistista politiikkaa, jolla oli liike-elämän tuki ja jolla yritettiin voittaa työväenluokan tuki. Britanniassa modernin hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi vuonna 1908 vanhuuseläkkeen perustamisella. 1800-luvun lopulla klassinen liberalismi ja sen suosima vapaa markkinatalous menettivät suosiotaan ja sosiaalireformismi alkoi toteuttaa hyvinvointivaltiota.
1930-luvulla monissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa perustettiin kansaneläkelaitoksia ja lapsilisä. Modernin hyvinvointivaltion taloustieteellinen pohja perustuu keskeisesti William Beveridgen raporttiin, joka ilmestyi vuonna 1942. Siinä hyvinvointivaltion päämäärä tiivistettiin yhdeksään kohtaan. Beveridgen raportilla oli suuri vaikutus sekä Yhdistyneen kuningaskunnan että sen liittolaismaiden sodanjälkeiseen politiikkaan. Beveridgen mallin mukaisesti Britannia oli maailman ensimmäisiä hyvinvointivaltiokokeiluja. Anglikaaninen arkkipiispa William Temple kirjoitti kirjan Christianity and the Social Order vuonna 1942 ja teki suosituksi sanan ”welfare state”, joka esitti sodanaikaisen Britannian hyvinvointivaltion natsi-Saksan sodankäyntivaltion (”warfare state”) vastakohtana.Megginson, William L.; Jeffry M. Netter (June 2001). "From State to Market: A Survey of Empirical Studies on Privatization" verkkoversio . Journal of Economic Literature 39 (2): 321–389. doi:10.1257/jel.39.2.321. ISSN 0022-0515 Joidenkin mielestä natsi-Saksakin tosin oli hyvinvointivaltio.Hitler's Beneficiaries: Plunder, Racial War, and the Nazi Welfare State by Götz Aly
Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan maille antama Marshall-apu auttoi niitä taloudellisen kasvun uralle. Tämän kasvun turvin vauraimmat länsimaat rakensivat 1950-luvulta lähtien hyvinvointivaltiota, jonka tavoitteena oli taata kaikille kansalaisille tietty vähimmäisturva, maksuton peruskoulutus, terveydenhoito ja eläketurva. Hyvinvointivaltion mallit olivat pitkälti samoja, joita Skandinavian maissa oli otettu käyttöön jo 1930-luvulla.
Myöhemmin Saksan, Ranskan, Belgian, Ruotsin ja muiden maiden hallitukset kehittivät sosiaaliturvan muotoja, jotka tarjosivat koko väestölle tai universaalia kattavuutta. Näihin muotoihin kuuluivat lapsilisät, yleinen terveydenhuolto, laajasti saatavilla oleva lastenhoito, anteliaat tuet jatko-opintoja hakeville sekä muut ohjelmat, jotka tarjosivat tuloja ja muita välttämättömiä tukimuotoja kaikille kansalaisille. Euroopassa sosiaaliturvajärjestelmät tulivat usein nähtäviksi toivottavina vaihtoehtoina köyhyyteen liittyvien lainsäädäntöjen muodoille.
Suomessa esikuvana toimi ennen muuta Ruotsi, missä elintaso oli toisen maailmansodan jälkeen kohonnut maailman korkeimmaksi ja missä myös sosiaaliturva oli ylivertainen. Hyvinvointivaltion laajenemista Suomessa voidaan kuvata kuntien tehtävien lisääntymisenä. Turvaverkkojen laajentaminen sai vauhtia 1960-luvulla, ja erityisesti 1970-luvulla säädettiin kunnille monia uusia velvoitteita. Vuonna 1930 kunnilla oli 40 lakisääteistä tehtävää, vuonna 1970 niitä oli 114 ja 2010-luvulla yli 500. Näiden kustannukset ovat kohonneet noin 72 miljardiin euroon.
1900-luvun jälkipuoliskolla pääoma, asiantuntemus ja kauppa siirtyivät kansallisten rajojen yli yhä helpommin, luoden sekä mahdollisuuksia että riskejä. Yritykset alkoivat siirtää vähemmän vaativia työpaikkoja maihin, joissa työvoima oli halpaa. Ne myös loivat monia uusia, korkeamman tason työpaikkoja, kuten teknologia- ja tieteelliseen tutkimukseen sekä tietokoneohjelmointiin liittyviä työpaikkoja. Nämä muutokset ovat vaikuttaneet sekä kehittyneisiin että kehittyviin maihin. Ne usein edellyttävät ihmisten muuttamista, uusien taitojen oppimista tai elämäntapojensa radikaalia muuttamista työn vuoksi. Tällaiset muutokset jättävät ihmiset tilanteisiin, joissa he saattavat tarvita turvaverkkoa.
Ideologiat ja hyvinvointivaltio Kylmä sota (1947-1991) vaikutti voimakkaasti kansalaisten näkemyksiin kaikkialla maailmassa, kun molemmat osapuolet tuottivat propagandaa, joka katkoi yhteyksiä poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin. Hyvinvointivaltio oli tehokas ase kommunismin torjunnassa, mikä näkyi siinä, että äärivasemmiston kannatus laski lähes kaikissa länsimaissa nopeasti 1940-luvun loppuvuosien huippulukemista.
Sosialismi ja kommunismi tukevat yleensä hyvinvointivaltiota voimakkaasti. Ideologioita, jotka tukevat hyvinvointivaltiota ja markkinataloutta, ovat sosiaalidemokratia, distributismi, liberalismin muoto, jota kutsutaan hyvinvointi- tai sosiaaliliberalismiksi (jota edustivat esimerkiksi John Maynard Keynes ja John Rawls), sosiaalireformismi ja bismarckilainen konservatismi. Konservatismin ja liberalismin monet muodot (kuten libertarismi) suhtautuvat hyvinvointivaltioon kriittisesti. Sosiaaliliberalismia edustavan John Rawlsin yhteiskuntafilosofinen oikeudenmukaisuusteoria on moraalifilosofinen, usein siteerattu puolustus hyvinvointivaltiolle. Hyvinvointivaltion rakentamisella on ollut vahva periaatteellinen kannatus läpi puoluekentän sotien jälkeen ja etenkin 1960-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltio on edelleen erittäin suosittu kansalaisten keskuudessa. Suomalaiseen järjestelmään on otettu vaikutteita Ruotsista ja tämän vuoksi maiden sosiaalijärjestelmissä on paljon yhdenmukaisuuksia. Usein puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta,pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja tämä käsite tunnetaan myös pohjoismaiden ulkopuolella, kuten The Economist NewspaperThe Economist Newspaper sanoo. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa keskeisenä on pidetty Axel Hägerströmin perustaman Uppsalalaisen koulukunnan arvonihilististä ajattelutapaa ja oikeusfilosofiaa.Sakari Hänninen, Lakimies 7–8/2009 s. 1053–1070.
Hyvinvointivaltio voi perustua sosiaaliliberalismiin, konservatismiin tai sosiaalidemokratiaan.
Vuoden 2025 kyselytutkimuksessa 82 prosenttia suomalaisista katsoi, että Suomen tulee säilyttää pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.
Väitteitä hyvinvointivaltion puolesta ja sitä vastaan
Väitteitä puolesta
humanitäärinen – oikeus elämän perusasioihin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus ja ihmisten ei pitäisi joutua kärsimään tarpeettomasti varojen puutteen takia. demokraattinen – yhä useammat kehittyneiden valtioiden asukkaat kannattavat vaiheittaista sosiaaliturvan laajentamista osana poliittisten vaalien lupauksia. eettinen – vastavuoroisuus on lähes universaali moraalinen periaate ja useimmat hyvinvointijärjestelmät perustuvat vastavuoroisuuteen. altruismi – toisten auttaminen on moraalinen velvollisuus useimmissa kulttuureissa; hyväntekeväisyys ja tuki ihmisille, jotka eivät voi auttaa itseään, nähdään laajalti moraalisina valintoina. utilitäärinen – sama määrä rahaa tuottaa enemmän iloa köyhälle annettuna kuin rikkaalle annettuna; tällöin varallisuuden jako rikkaalta köyhälle lisää yleistä onnellisuutta yhteisössä.