Italian helluntailiike on Euroopan unionin kansallisista helluntailiikkeistä todennäköisesti suurin, vaikka se on pitkään ollut eristyksissä kansainvälisistä helluntaiverkostoista. Liikkeen juuret ulottuvat 1900-luvun alun italialaisten siirtolaisyhteisöihin Yhdysvalloissa, ja sen kehityskulku on muotoutunut fasistisen vainon, sisäisten hajaannusten sekä vähittäisen institutionalisoitumisen kautta.Napolitano 2011, s. 189–203

Italian helluntailiikkeseen kuului vuonna 2024 noin 500 000 ihmistä ja yli 1 300 seurakuntaa. Helluntalainen väestö on kasvanut Italiassa erityisesti Itä-Euroopasta, Afrikasta ja Aasiasta suuntautuneen maahanmuuton myötä. Helluntaiherätyksen seurakuntia johtavat erityisesti nuoret miehet. Italian helluntailaiset jakautuvat useaan eri ryhmään. Kaksi pääryhmää ovat Assemblee di Dio ja Chiesa Evangelica Internazionale.

Historia

Alkuperä: Italialaiset siirtolaiset Chicagossa

Italian helluntailiikkeen synty kytkeytyy suoraan chicagolaiseen italialaiseen siirtolaisyhteisöön ja erityisesti pastori William H. Durhamiin (1873–1912), joka oli kokenut helluntaikokemuksen Azusa-kadulla Los Angelesissa ja palasi sen jälkeen johtamaan North Avenue Mission -seurakuntaansa Chicagossa. 1800-luvun lopulla monet italialaiset evankeliset siirtolaiset perustivat Yhdysvaltoihin tiiviitä yhteisöjä, ja vuosina 1901–1921 näistä kehittyi satoja italiankielisiä evankelisia seurakuntia.

Chicagon presbyteerisessä italialaisessa seurakunnassa toimi Luigi Francescon (1866–1964), Udinen provinssista 1890 Amerikkaan saapunut siirtolainen. Seurakunnassa alkoi vaikuttaa myös toscanalaisista siirtolaisista koostuva ryhmä, jonka spontaani rukouskäytäntö ja henkilökohtaiseen todistukseen perustuva jumalanpalvelustyyli poikkesi presbyterisestä muodollisemmasta perinteestä. Ryhmä erosi seurakunnasta 1903 kirkon neuvoston yritettyä pakottaa sille virallisia käytäntöjä.

Francescon vakuuttui ryhmän spontaanista jumalanpalvelustyylistä ja liittyi lopulta siihen. Kahden ryhmän yhdistyttyä ne avasivat uuden kokoontumispaikan Grand Avenuella Chicagon italialaisessa kaupunginosassa. Vuonna 1907 Francescon tutustui Durhamiin ja omaksui helluntaikokemuksen. Koko yhteisö koki Hengen kasteen muutamassa kuukaudessa ja muodosti näin ensimmäisen italialaisen helluntaiseurakunnan.

Helluntaisanoman leviäminen Italiaan

Chicagon Italian seurakunnan jäsenet lähtivät levittämään helluntaisanomaa Italiaan ja Italian siirtolaisyhteisöihin muualle Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan (erityisesti Brasiliaan ja Argentiinaan), hyödyntäen usein sukulaissuhteita logistisena tukena. Vuonna 1908 neljä lähetystyöntekijää matkusti Italiaan lyhyin väliajoin levittämään helluntaisanomaa, tosin tulokset jäivät vaatimattomiksi.

Vuoden 1908 lopulla Giacomo Lombardin (1862–1934) lähetti Chicagon seurakunta Italiaan. Hän etsi kuulijoita evankelisista piireistä ja henkilökohtaisista verkostoistaan, ja näistä yhteyksistä syntyi Italian ensimmäinen helluntairyhmä. Vuodesta 1910 lähtien Lombardi ja muut Chicagon seurakunnan jäsenet palasivat toistuvasti Italiaan. Sisäasiainministeriön luettelon mukaan vuonna 1929 helluntailaisia oli jo noin 150 paikkakunnalla Italiassa ja vähintään 25 julkista kokoontumispaikkaa.

Fasistinen vaino

1930-luvulla fasistihallinon kiristyvä ote koetteli helluntailaisuutta vakavasti. Rooman seurakunnan pastorille Ettore Strappaveccialle myönnetty suppea tunnustus kyseenalaistettiin 9. huhtikuuta 1935 niin sanotulla Buffarini Guidi -kiertokirjeellä, jota pidetään yhtenä vakavimmista uskonnollisen suvaitsemattomuuden teoista Italian yhdistymisen jälkeen. Kiertokirje väitti (jo ennen vuoden 1938 rotulainsäädäntöä) helluntailaisuuden harjoittavan "sosiaaliselle järjestykselle vastaisia ja rodun psyykkiselle ja fyysiselle eheydelle haitallisia uskonnollisia käytäntöjä". Tämä käynnisti todellisen vainon jakson, joka kesti vuoteen 1943 asti; kiertokirje kumottiin lopullisesti vasta 1955.

Kiertokirje sulki kaikki helluntaikirkot Italiassa. Fasistisen lain kautta Italian helluntailaiset olivat vainon kohteena vuodesta 1935 vuoteen 1958. Kaikki kokoukset olivat kiellettyjä ja jopa kadulla tapaamiset ja vierailut luettiin kokouksiksi. Helluntailaisen toiminnan kieltänyt laki kumottiin 12. toukokuuta 1959.

Pakon saneleman salailun seurauksena yhteydet muihin kirkkoihin ja ulkomaihin katkesivat, ja liike hajosi sisäisesti. Eristyneisyys syvensi jo olemassa olevia opillisia erimielisyyksiä eri seurakuntien välillä, ja konservatiivisemman sekä institutionaalisemmalle muutokselle avoimemman siiven välinen kuilu kasvoi. Konservatiivisimmat ryhmät, niin kutsutut "Zaccardianit", sulkeutuivat kaikkien ulkoisten yhteyksien ulkopuolelle.

Järjestäytyminen sodan jälkeen

Vuosi 1946 muodostui Italian helluntailiikkeen historian käännekohdaksi. Roomassa 28. elokuuta – 1. syyskuuta pidetty konferenssi loi pohjan liikkeen suurimman osan institutionaaliselle järjestäytymiselle. Kolme tekijää ohjasi kehitystä: sodan jälkeisten avustuskeräysten hallinnointitarve, tieto Pohjois-Amerikan kristillisten kirkkojen oikeudellisesta järjestäytymisestä sekä Italian hallituksen lupaus oikeudellisesta tunnustuksesta, mikäli liike järjestäytyisi institutionaaliseksi kumppaniksi. Konferenssissa Zaccardianien ja liikkeen päähaaran välinen hajaannus muodostui lopulliseksi.

Vuoden 1947 konferenssissa Napolissa 16.–18. elokuuta suurin osa Italian helluntaiseurakunnista liittyi virallisesti Assemblies of God -kirkkoon, ja nimeksi vakiintui Assemblee di Dio in Italia (ADI). Samalla luotiin aluekomiteat ja johtoryhmä, joille annettiin laaja harkintavalta puuttua seurakuntien elämään. Tämä ulkomaisen kirkon organisaatiomallin tuominen herätti epäluuloa, mutta huomio oli kiinnittynyt kaivattua uskonnollista vapautta lupaavaan oikeudelliseen tunnustukseen. ADI sai presidentin asetuksella oikeudellisen tunnustuksen 5. joulukuuta 1959.

Liikkeen hajaantuminen 1950-luvun lopulla Italian helluntailiike koostui ainakin viidestä osasta: ADI oli selvästi suurin; sitä seurasivat pääosin Kaakkois-Sisiliaan keskittyneet Kristilliset helluntaiseurakunnat; Zaccardianit; Valle del Selen alueen yhteisöt sekä täysin itsenäiset kongregationalistiset seurakunnat.

Suurin osa näistä ryhmistä sulautui vähitellen ADI:hin, mutta sisilialainen vaihtoehto säilyi: seurakunnat kokoontuivat 23. tammikuuta 1958 Victoriassa (Ragusa) uudistaakseen alkuperäisemmät yhteisömuotonsa ja hyväksyivät vuoden 1927 Niagaran putouksilla vahvistetun uskonntunnustuksen pohjaksi.

1980-luvulla helluntailaiset muodostivat selvän enemmistön maan protestanttisesta vähemmistöstä. Chiesa Evangelica Internazionale on vetänyt yhteyteensä monia riippumattomia seurakuntia.

Nykytilanne

Italian helluntailiike on nykyisin todennäköisesti Euroopan unionin suurin kansallinen helluntailiike. Kaupungistuminen on vauhdittanut kasvua: suurkaupungeissa toimii seurakuntia, joissa on tuhansia jäseniä. ADI ja viime vuosikymmeninä perustettu Federazione Chiese Pentecostali (lyh. FCP) kattavat yhdessä noin 80 prosenttia italialaisista" helluntailaisista. Kokonaan itsenäisiä seurakuntia on vähintään 200, ja yhteensä liikkeeseen arvioidaan kuuluvan noin 250 000 henkilöä.

Maahanmuuttajataustaiset helluntaiseurakunnat muodostavat erillisen kokonaisuuden: niissä arvioidaan olevan jo 100 000 jäsentä, ja Pohjois-Italiassa ne saattavat lukumäärältään ylittää jo italialaisten helluntaiseurakuntien jäsenmäärän. Suurimmat etniset yhteisöt ovat romanialaisia, kiinalaisia, nigerialaisia, ghanalaislaisia ja brasilialaisia.

Italian helluntailaiset ovat pitkään olleet eristyksissä kansainvälisistä helluntaiverkostoista osin siksi, että aikaisemmat ulkomaiset lähetyshankkeet ovat jättäneet jälkeensä epäluulon ulkomaisia liikkeitä kohtaan. Viime vuosina suhtautuminen on muuttunut avoimemmaksi: FCP on liittynyt Euroopan helluntaiyhteisö -järjestöön (PEF), minkä seurauksena on käynnistetty useita yhteisprojekteja, kuten PEF:n akkreditoima helluntailainen uskontotieteellinen tiedekunta Walesin yliopiston alaisuudessa. PEF piti vuoden 2010 konferenssensa Palermossa.

Ekumenia ja suhteet muihin kirkkokuntiin Italian helluntailaiset tunnustavat ekumeenisen liikkeen merkityksen periaatteessa, mutta eivät liity ekumeenisiin elimiin. Varovaisuuden taustalla on kolme keskeistä huolta: pelko siitä, että ekumeeniset suhteet voidaan käyttää heidän evankelioimistyönsä rajoittamiseen; kasteen ekumeenista konsensusta koskeva teologinen erimielisyys (helluntailaiset tunnustavat ainoastaan uskovien kasteen); sekä huoli siitä, että ekumeeniset sitoumukset saattaisivat pakottaa luopumaan joistakin bioeettisistä tai yhteiskunnallisista vakaumuksista.

FCP:n myötä suhteet historiallisiin evankelisiin kirkkoihin ovat kuitenkin parantuneet. Erityisesti vuoropuhelu valdesilaisten ja metodistien kanssa on tuottanut merkittäviä asiakirjoja. Tämä on kannustanut FCP:tä käymään virallista dialogia myös evankelisten baptistikirkkojen liiton ja adventistikirkkojen kanssa; tuloksena molemmat tahot ovat hyväksyneet toisensa tarkkailijaksi toistensa liittokokouksiin.

Katso myös Kristinusko Italiassa Helluntaiherätys

Lähteet

Viitteet

Italia Luokka:Kristinusko Italiassa