Ateismi antiikissa käsittelee ei-teistisen ajattelun ilmentymiä antiikissa historiallisten lähteiden perusteella. Antiikin atomistit muodostivat naturalistisen mallin luonnon toiminnasta ja etiikasta. Demokritoksen ja Epikuroksen ajattelu on säilynyt erityisesti Lucretiuksen epikurolaista maailmankuvaa esittelevässä teoksessa Maailmankaikkeudesta.

Luonnonfilosofit

Länsimaisen naturalistisen ajattelun juuret ovat antiikin Kreikan Jooniassa 600–500-luvuilla eaa. Luonnonilmiöiden pohdintaa edistivät kauppayhteyksien tuoma vauraus sekä vuorovaikutus muiden kulttuurien kanssa. Joonialaiset luonnonfilosofit pyrkivät selittämään kaikkeuden toimintaa järkiperäisesti. He katsoivat kaiken perustuvan luonnolliseen perusainekseen. Thales (noin 624–546 eaa.) esitti luonnonilmiöille selityksiä, jotka eivät perustuneet jumalien tai henkien toimintaan. Anaksimandros (noin 610–546 eaa.) arveli elämän kehittyneen meressä.

Joonialainen Ksenofanes (noin 570–478 eaa.) viittasi jumalakäsitysten olevan ihmisten keksimiä sanomalla, että jos härät osaisivat piirtää, ne piirtäisivät jumalistaan härkien näköisiä. Ateenalainen Prodikos (noin 465–395 eaa.) esitti, että alkukantainen ihminen alkoi kutsua jumaliksi niitä luonnon osia, joista hän oli eniten riippuvainen. Sisyfos-näytelmäkatkelman on arveltu olevan joko Euripideen (noin 480–406 eaa.) tai Kritiaan (noin 460–403 eaa.) kirjoittama. Katkelman mukaan ihmiset ovat keksineet jumalat eräänlaiseksi jaloksi valheeksi.

Ateenassa yleistyi 400–300-luvuilla eaa. sana atheos, jossa etuliite a- merkitsee ’ilman’ ja theos ’jumala’. Ateismi tarkoittaa siis jumalattomuutta, ja ateisti on henkilö, joka ei usko jumaliin. Sanaa käytettiin syytöksenä. Henkilöitä, joiden katsottiin arvostelevan perinteisiä käsityksiä jumalista, nimitettiin ateisteiksi. Anaksagoras (noin 500–428 eaa.) joutui maanpakoon hänen väitettyään, että aurinko on tulinen kivi, mikä tulkittiin jumaluuden kieltämiseksi.

Runoilija ja viisauden opettaja Diagoras Meloslainen (noin 470–400 eaa.) kuvataan kertomuksissa jumalten olemassaolon kyseenalaistajaksi. Tarinan mukaan Diagoraalle huomautettiin, että monet ovat pystyttäneet kiitospatsaita jumalille selviydyttyään myrskystä merellä. Diagoras vastasi, ettei missään näy patsaita, joita haaksirikkoutuneet olisivat pystyttäneet. Diogenes Laertios (200-luku) kertoo filosofi Theodoros Jumalattomasta (noin 340–250 eaa.): ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”

Monien ateenalaisten mielestä Sokrates (noin 470–399 eaa.) oli liian lähellä niitä, jotka arvostelivat perinteisiä jumalauskomuksia. Oikeudenkäynnissä Sokrates tuomittiin kuolemaan muun muassa jumalanpilkasta.

Atomismi ja epikurolaisuus

Filosofi Demokritos (noin 460–370 eaa.) kehitti atomiopin, joka ei viitannut yliluonnollisiin selityksiin. Demokritoksen edeltäjä oli mahdollisesti Leukippos (400-luvulla eaa.). Atomiopin mukaan kaikkeus koostui atomeista ja tyhjyydestä. Hiukkasten liikkeet ja yhdistymiset synnyttävät ajan myötä maailmoja. Demokritos ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja katsoi luonnon olevan itseriittoinen kokonaisuus.

Epikuros (noin 341–270 eaa.) omaksui atomistien selitysmallin ja perusti Ateenaan oman filosofikoulun. Epikuros ei kiistänyt jumalien olemassaoloa, mutta katsoi, etteivät ne vaikuta maailman tapahtumiin. Epikuros kirjoitti lukuisia teoksia, mutta niistä on säilynyt vain osa. Epikuroksen koulu levisi Roomaan, jossa se vaikutti useiden vuosisatojen ajan.

Demokritoksen ja Epikuroksen ajatukset ovat säilyneet osittain roomalaisen Lucretiuksen (noin 99–55 eaa.) opetusrunoelman Maailmankaikkeudesta (, noin 50 eaa.) välityksellä. Lucretius katsoi Demokritoksen tavoin, että ihmiset olivat luoneet uskonnon selittääkseen alkuperänsä sekä kokemansa onnen ja onnettomuuden. Lucretiuksen mukaan jumalanäyt syntyivät unista. Epikurokselle jumalat olivat ilmeisesti ihmismielen näkyjä ihanteellisista olennoista. Lucretius esittää, että jumalat elivät maailmojen välisissä tiloissa. He koostuivat atomeista kuten ihmisetkin, eivätkä vaikuttaneet maailmanmenoon.

Uskonnon keskeisenä alkuperänä on Lucretiuksen mukaan tietämättömyys ja pelko, joista voi vapautua ymmärtämällä ilmiöiden syitä. Aineen jatkuva liike on aikojen saatossa luonut lukemattomia erilaisia muotoja, mukaan lukien elämän. Lucretiuksen mukaan maailmaa ei ole luotu ihmistä varten: ”Ettei tietenkään jumalvoimat luonehet meille maailmaa: on paljonkin vikakohtia siinä”.

Epikurolaisille moraalin lähde ei ollut uskonto, vaan järjellinen oman elämän vaaliminen. Demokritoksen ja Epikuroksen moraaliajattelu oli onnellisuusetiikkaa, joka tähtäsi inhimilliseen kukoistukseen. Sen mukaan ihmisen tuli pyrkiä hyvään elämään ja tasapainoon. Kuoleman jälkeen ei ole enää kokijaa, joten kuolemaa ei tarvitse pelätä. Epikurokselle nautinto ei tarkoittanut ylettömiä aistinautintoja. Se tarkoitti yksinkertaista, perustarpeet tyydyttävää elämäntapaa sekä kärsimyksistä ja peloista vapautumista. Epikuroksen elämänoppi tiivistettiin lauselmaan, jonka mukaan jumalia ei tarvitse pelätä, kuolemaa ei pidä murehtia, hyvä on helposti saavutettavissa ja paha on helposti kestettävissä.

Joonialaisen luonnonfilosofian perinnettä pidetään alkuna länsimaiselle naturalistiselle ajattelulle. Sen voi katsoa muodostavan atomismin ja epikurolaisuuden kautta nykyaikaan asti ulottuvan ajattelun jatkumon, jossa jumalat hylätään kaikkeuden ja elämän luojana. Henkistä todellisuuskäsitystä edustava filosofi Platon (427–347 eaa.) vastusti atomismia. Diogenes Laertioksen väitteen mukaan Platon olisi ehdottanut Demokritoksen teosten polttamista. Platonin väitettyä ehdotusta on myöhemmin pidetty esimerkkinä naturalistisen ja yliluonnollisen ajattelun vastakkainasettelusta, joka on jatkunut nykyaikaan asti. Platonin teoksessa Lait oikeamieliset ateistit on tuomittava vähintään ”järkiinpalauttamislaitokseen”, tietyissä tapauksissa elinikäiseen vankeuteen tai kuolemaan.

Kun kristinusko alkoi levitä Rooman valtakunnassa, uskonpuolustaja Justinos myönsi, että kristityt olivat ateisteja suhteessaan pakanallisiin jumaliin. Hän väitti, että Diagoraan ja Theodoroksen kaltaiset ateistit olivat ainakin tunnistaneet pakanallisten ajatusten hulluuden.

Katso myös Cārvāka

Lähteet

Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa

Viitteet

Kirjallisuutta

Luokka:Ateismi vanhalla ajalla