Ona Šimaitė (6. tammikuuta 1894 Akmenė – 17. tammikuuta 1970 Cormeilles-en-Parisis) oli liettualainen kirjastonhoitaja. Toisen maailmansodan aikaisessa saksalaisten miehittämässä Liettuassa hän auttoi juutalaisia ja sai myöhemmin arvonimen vanhurskas kansakuntien joukossa. Elämänvaiheita Ona Šimaitė syntyi perheeseen, jossa oli kaksi muuta tytärtä. Hän kävi lukion Riiassa. Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, katsoi perhe viisaammaksi siirtyä Moskovaan. Siellä Šimaitė jatkoi opintojaan ja työskenteli kodittomien lasten parissa.
Liettuaan Šimaitė palasi vuonna 1922. Hän työskenteli Kaunasin juutalaisen koulun opettajana. Lisäksi hän työskenteli kielenkääntäjänä ja kävi töissä useissa kirjastoissa. Vuonna 1924 hän aloitti yliopistossa humanististen tieteiden opinnot. Kovinkaan vaiherikasta ei hänen elämänsä tuolloin ollut.
Ennen toista maailmansotaa Šimaitėn elämän täyttivät läheisten auttaminen, teatteri ja kirjat. Vuonna 1940 Šimaitė sai työpaikan Vilnan yliopiston kirjastosta.
Kesällä 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja valtasi myös tuolloin Neuvostoliiton miehittämän Vilnan. Melko pian juutalaisten piti muuttaa omiin ghettoihin. Yliopistossa ryhdyttiin miettimään, miten ghettoihin suljettuja juutalaisia voitaisiin auttaa.
Keksittiin, että juutalaisilla on ghetossa kirjoja, jotka pitää saada perityksi takaisin kirjastoihin. Tämä oli luonnollisesti tekosyy, jolla päästiin kulkemaan ghettoon sisälle ja jälleen ulos. Šimaitė ryhtyi vaaralliseen työhön, jolla saatiin kuljetetuksi ghettoon suljetuille ruokaa, paketteja, aseita ja väärennettyjä henkilöllisyyspapereita. Ghetosta kuljetettiin ulos kirjeitä, arvoesineitä, kirjoja sekä käsikirjoituksia. Šimaitė auttoi myös ihmisiä ulos ghetosta. Hän auttoi lapsia pakenemaan ja kerran kantoi ghetosta ulos opiskelijan kirjasäkissään. Toisen opiskelijan hän yksinkertaisesti saattoi ulos väittämällä vartijoille tätä työkaverikseen. Hän piilotti opiskelijan ensin asuntoonsa ja vähän myöhemmin yliopiston kirjastoon. Lisäksi hän pelasti kymmenenvuotiaan tytön asiakirjalla, jossa väitti olevansa tytön täti. Siitä, kuinka monta juutalaista Šimaitė pelasti, ei ole tietoa. Hän ei itse halunnut koskaan kertoa heidän nimiään taikka antanut kysyttäessä mitään lukuja.
Minkäänlaista palkkioita Šimaitė ei toiminnastaan ottanut. Hän käytti suuren osan pienestä palkastaan voidakseen ostaa elintarvikkeita pimeiltä markkinoilta gheton asukkaille. Palkka ei oikein riittänyt, ja hän velkaantui. Myös Gestapo kiinnostui vähitellen hänen toiminnastaan.
Gestapo pidätti ensin Šimaitėn kahdesti mutta vapautti kummallakin kerralla. Vuonna 1944 Gestapo pidätti Šimaitėn uudelleen. Šimaitėa kidutettiin kuulustelujen yhteydessä kaksitoista päivää, ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Kun tieto tuomiosta tuli yliopistolle, ryhdyttiin toimiin Šimaitėn pelastamiseksi. Rehtori sai kerättyä tarpeeksi rahaa viranomaisten lahjontaan, ja Šimaitėn tuomio muutettiin siirroksi keskitysleirille. Keskitysleiriksi määrättiin Dachau. Sieltä hänet siirrettiin Ranskan alueelle, missä liittoutuneet vapauttivat hänet.
Sodan jälkeen Šimaitė ei enää palannut Liettuaan. Hän asettui asumaan Toulouseen Ranskaan. Elämä Ranskassa asettui hiljaisiin uomiinsa.
Ranskassa Šimaitė kävi kirjeenvaihtoa Neuvosto-Liettuaan jääneiden läheistensä kanssa ja yritti promotoida liettualaisia. Hän kannusti holokaustista selvinnyttä nuorta liettualaistaustaista kirjailijaa Icchokas Merasia tämän aloittaessa kirjallista uraansa. Lisäksi hän tuki taidemaalari Vytautas Kasiulisia ja vertasi tätä merkittävyydessä Marc Chagalliin. Tosin Kasiulis oli Šimaitėn mielestä huomattavasti parempi.
Vuonna 1953 Šimaitė sai kutsun Tanya Vaksmanilta tulla Israeliin. Hän kuului Šimaitėn auttamiin juutalaisiin. Šimaitė asettui asumaan lähelle Tel Avivia, Petah Tikvaan. Israelin valtio kustansi hänen elämänsä. Kolme vuotta myöhemmin hän päätti palata Ranskaan.
Ranskassa Šimaitė asettui Pariisiin. Hän ansaitsi elatuksensa ompelemalla nukkeja, pyykkärinä ja työskentelemällä kirjastossa. Hänen asuntonsa oli pieni ullakkohuone aristokraattisella alueella. Hänellä oli vain kahdet vaatteet, ja hän vaihtoi niitä pesupäivinä. Viimeiset vuotensa hän asui varattomille venäläisille emigranteille tarkoitetussa hoitokodissa.
Vanhurskaaksi kansakuntien joukossa Šimaitė nimitettiin vuonna 1966, ja Jerusalemiin istutettiin hänen kunniakseen puu. Vilnassa hänen entisen kotitalonsa seinään kiinnitettiin hänen kunniakseen muistolaatta vuonna 2019. Lisäksi Akmenėn kaupunki nimesi kirjastonsa hänen mukaansa. Vuonna 2020 Ona Šimaitėn muotokuva paljastettiin Vilnan yliopiston kirjastossa. Lähteet
Aiheesta muualla https://old.lituanus.org/2008/08_2_01%20Sukys.html
Luokka: Vanhurskaat kansakuntien joukossa Luokka: Liettualaiset henkilöt Luokka: Vuonna 1894 syntyneet Luokka: Vuonna 1970 kuolleet