Inkeri

Inkeri eli Inkerinmaa (, tai Ингерманландия, Ingermanlandija, tai Ingerimaa, ) on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä. Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maatViikinkiajan nimistön synty , jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

Maantiede Inkerin kallioperä muistuttaa Pohjois-Viron geologisia olosuhteita. Vanhimmat kivilajit, kuten graniitti ja gneissi, ovat Suomeen verrattuna hyvin syvällä, Nevajoen ympäristössä 300 metrin ja etelämpänä jopa 400 metrin syvyydessä. Niitä peittävät nuoremmat kerrostumat, jotka ovat peruskalliona Pohjois-Inkerissä ja suuressa osassa Länsi-Inkeriä. Kambrikauden aikana muodostuneet hiekkakivet, saviliuskeet ja savet leimaavat kapeana vyöhykkeenä maaperää Narvasta aina Laatokalle saakka. Inkerin ylänköä dominoivat ordovikikauden kalkkikivet, dolomiitit ja hiekkakivet. Alueen eteläosista alkaa Venäjälle ulottuvat devonikauden muodostumat, lähinnä punainen hiekkakivi, merkeli ja savi.Leo Yllö. S. 10–12.

Maalajit ovat tyypillisiä podsolimaita, joiden kerrokset ovat maanviljelysalueilla kuitenkin sekoittuneet. Mekaaniselta koostumukseltaan Inkerinmaalla tavataan neljää maalajityyppiä: 1) lännessä, Suomenlahden rannikolla ja Nevasta pohjoiseen hiekka- ja moreenimaata, 2) Keski-Inkerin ylängöllä kalkkipitoista savimaata, 3) etelässä ja kaakossa muita kevyitä savimaita sekä 4) turvemaat, joita on yksittäisinä alueina kaikkialla.Leo Yllö. S. 18–19.

Inkeri on kokonaisuutena alavaa maata. Erityisesti Nevan laakso ja Laatokan rannikko on tasaista, samoin lännessä, etelässä ja idässä maaperä on alavaa ja usein soista. Keski-Inkerin ylängön korkeimmat kohdat kohoavat kuitenkin 150 metriä merenpinnan yläpuolelle. Ylängön koillisosassa Tuutarin kukkuloilla sijaitsevat koko Inkerin korkeimmat kohdat: Äijänmäki (168 metriä) ja Pulkkalanmäki. Ylängön pohjoisrajana on Suomenlahden rantapenkere, joka yhtenäisenä vallina ulottuu Jaaman ja Kattilan seuduilta Tuutarin ja Saaren tienoille Pietarin eteläpuolelle. Ylänköalue on tasaista ja avointa, samoin sieltä puuttuvat vaihtelua lisäävät vesistöt, jotka ovat tyypillisiä Pohjois-Inkerissä.Leo Yllö. S. 13–16.

Suomenlahden tasaista rannikkoa halkovat runsaat joet ja purot, suurimpana lännessä Laukaanjoki. Soita on Inkerinmaalla kaikkialla lukuun ottamatta Keski-Inkerin ylänköä. Eniten soita on maan länsi-, etelä- ja itälaidalla sekä Pohjois-Inkerin Laatokan-puoleisella rannikolla.Leo Yllö. S. 17–18.

Suomenlahden pohjukka on matalaa ja vesi vähäsuolaista. Suurimmat lahdet ovat Narvan, Laukaan, Kaprion ja Pietarin lahdet. Jokia ja järviä on paljon, mutta ne ovat pääasiassa pieniä. Suuri poikkeus on Nevajoki, joka on 74 kilometriä pitkä ja keskimäärin 500 metriä leveä. Putous on Laatokasta Suomenlahteen vain 4 metriä. Lännempänä Suomenlahteen laskevista joista merkittävimmät ovat Narvanjoki ja Laukaanjoki. Narvanjoen tekoallas Narvan kaupungin yläpuolella on pinta-alaltaan yli 190 km². Laukaanjoki on 300 kilometriä pitkä. Järviä on eniten Pohjois-Inkerissä, muun muassa Siestarjoenjärvi, Hepojärvi ja Lempaalan järvet. Länsi-Inkerissä on myös runsaasti pieni järviä, kuten Koppano, Baabina ja Valkeajärvi. Suurin järvi on Euroopan suurin järvi Laatokka, josta tosin vain lounaiskulma rajoittuu Inkeriin.Leo Yllö. S. 20–22.

Väestö

pienoiskuva|Inkerin väestö kartassa, joka perustuu Köppenin laatimaan karttaan vuodelta 1849. Vaaleansinisellä vatjalaiset, punaisella inkerikot, keltaisella äyrämöiset, vihreällä savakot, violetilla virolaiset ja tummansinisellä saksalaiset.

Leningradin alueen asukkaista on venäläisiä 90 %. Alkuperäiskansat inkerikot, vatjalaiset ja suomalaiset (inkeriläiset) ovat marginaalivähemmistöjä, joista etenkin inkerikot ja vatjalaiset ovat kuolleet lähes sukupuuttoon. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan Leningradin alueen 1,6 miljoonasta asukkaasta suomalaisia oli 0,5 % eli vajaat 8 000 henkeä. Inkerikkoja oli 177 ja vatjalaisia vain 12 henkeä.Perepis2002

Inkerin alkuperäisväestöä ovat itämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä levisi kristinusko sen ortodoksisessa (kreikkalaiskatolisessa) muodossa.Pirjo Uino: Inkerinmaan esihistoriaa. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 20. SKS, Helsinki. . Ylimystö ja hallitseva luokka oli jo uuden ajan alussa venäläistä, maaväestö valtaosin suomensukuisia. Heikki Kirkinen: Inkerin keskiaika ja uuden ajan alku vuoten 1617. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 50. SKS, Helsinki 1992. . Suomalaisia alkoi muuttaa alueelle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Myöhemmin 1600-luvulla muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.Veijo Saloheimo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1617&ndash1700. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 68–80. SKS, Helsinki 1992. .

Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiin savakoiksi ja Kannakselta tulleita äyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eli inkerinsuomalaisille. Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri luterilaistuivat ja suomalaistuivat käytännössä kokonaan. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona.

Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietaria ympäröivällä maaseudulla suomalaisuus säilyi 1900-luvulle saakka: vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan Neuvosto-Venäjällä asui 114 831 "Leningradin suomalaista" (eli inkerinsuomalaista). Rohkeampien arvioiden mukaan Inkerissä asui 150 000 suomalaista. Stalinin kaudella suomalaisväestön olot vaikeutuivat, alkoivat Stalinin vainot ja karkotukset. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen 1943 ja 1944. Kaikkiaan Suomeen saapui yli 63 000 inkeriläistä.Tilastot, Inkeriläissiirtolaiset. Arkistolaitos Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 arviolta 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan leireille. Aihe on jossain määrin edelleen vaiettu Suomessa, vaikka toisinaan sitä nimitetään inkeriläisten kansanmurhaksi.

Moskovan välirauhan jälkeen 55 000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, missä heidät asutettiin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.Siirrot, Inkeriläissiirtolaiset. Arkistolaitos Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. 1990-luvun alusta lähtien heitä on muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.Paluumuutto Suomen. Mol.fi

Historia Esihistoria ja keskiaika Inkerin vaiheista ennen 1000-lukua on vain vähän tietoa, sillä paikalliset, itämerensuomalaisten itäryhmän kulttuurit jättivät niukasti arkeologisia jälkiä itsestään. Keskiajan alkuun asti alueella asui kuitenkin vain suomensukuisia heimoja. Muinaisvenäläiset heimot asettuivat ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella Keski-Inkerin ylängölle, missä ne joutuivat tekemisiin suomalaisheimojen kanssa.Pirjo Uino: Inkerinmaan esihistoriaa. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 20. SKS, Helsinki 1992. . Pohjoista kohti suuntautuneen slaavilaisekspansion myötä jäivät suomensukuiset heimot Novgorodin valtion alaisuuteen. Inkerinmaan eteläpuolisilla alueilla slaavilaisväestö kasvoi enemmistöksi keskiajan kuluessa.

Inkerinmaan itärajan tuntumassa, Olhavanjoen suussa sijaitseva Laatokanlinna (Staraja Ladoga) syntyi 750-luvulla. Sillä oli suuri merkitys Venäjän valtakunnan muodostumisessa. Viikinkisaagoissa (Eymundar þáttr hrings) kerrotaan, että Ruotsin kuninkaan Olavi Sylikuninkaan tytär Ingegerd meni naimisiin Novgorodin ja Kiovan suuriruhtinaan, Jaroslav I Viisaan kanssa vuonna 1019. Ingegerd sai Jaroslavilta häälahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat (Aldeigjuborg ok þat jarlsríki, er þar fylgði)Austr í Görðum. Siitä lähtien aluetta on kutsuttu nimellä Inkeri (eli Ingegerdin maat).

Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon viimeistään 1200-luvun alkupuolella, luultavimmin kristillinen vaikutus juontuu jo vuoden 1000 tienoilta. Heidän kerrotaan taistelleen Novgorodin ruhtinas Aleksanterin puolella taistelussa Ruotsia vastaan vuonna 1240. Lisänimen Nevski (nevalainen) saanut Aleksanteri liitti Inkerinmaan osaksi itäistä kulttuuripiiriä. Ruotsalaiset kilpailivat Novgorodin kanssa ja perustivat 1300 lyhytaikaisen Maankruunun linnan nykyisen Pietarin paikalle. Kalparitarit miehittivät länsiosaa ja perustivat Kaprion linnan. Vuonna 1478 Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueesta käytiin taisteluja 1500-luvulla.

Ruotsin vallan aika

Inkerin sodassa Ruotsi valtasi Inkerin itselleen. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsin voitot vahvistettiin. Karjalaisten ja pääasiassa savolaisten muutto Inkeriin alkoi. Venäläisiä tai ortodoksisia karjalaisia pakeni Venäjän puolelle. Vuonna 1642 Inkerin hallinnollinen keskus siirrettiin Tartosta Nevanlinnaan. Venäläisten tuhottua kaupungin vuonna 1656 lääninhallinto siirrettiin kuitenkin Narvaan. Ortodoksien pako Venäjälle ja luterilaisten tulo alueelle synnytti jännitteitä Venäjän ja Ruotsin välille.

Vuosina 1656–1658 käydyssä ruptuurisodassa Venäjä hyökkäsi Inkeriin, mutta sodan lopputuloksena rajat eivät muuttuneet. Sota aiheutui suuresta ortodoksien muuttoliikkeestä Venäjän puolelle sekä ortodoksien luterilaistamisesta. 1600-luvulla noin 20 000 ihmistä muutti Ruotsille siirtyneestä Inkeristä Venäjälle.

Ruptuurisodan jälkeen erityisesti Inkerin superintendentin Johannes Gezelius nuoremman aikoina 1681-1689 inkeroisia ja karjalaisia alettiin voimakkaasti käännyttää luterilaisuuteen. 1600-luvun lopulla 75 prosenttia Inkerin asukkaista oli jo luterilaisia suomalaisia.

Venäjän vallan aika Suuressa Pohjan sodassa 1702–1703 Pietari Suuri valloitti Inkerin ja aloitti Pietarin, uuden pääkaupungin, rakentamisen. Vuonna 1708 alueesta tuli Inkerin ja vuonna 1710 Pietarin kuvernementti. Ruotsi luovutti alueen virallisesti Uudenkaupungin rauhassa 1721 Suuren Pohjan sodan päätteeksi.

Neuvosto-Venäjän valta ennen toista maailmansotaa Inkeri Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Vuoden 1917 vallankumousten ja myöhempien levottomuuksien aikana lähti Inkeristä arviolta 8 000 henkeä Suomeen ja yli 1 000 henkeä Viroon. Heistä suuri osa palasi olojen rauhoituttua takaisin.

pienoiskuva|Pohjois-Inkerin julkaisema postimerkki